tiistai 12. joulukuuta 2017

Joulun odotetuin vieras on täällä

Joulupukki ei ole meidän kotitaloudessa käynyt enää vuosikausiin, ja meidän perheen odotetuin jouluvieras onkin pukin sijasta äitini. Äitini vietti meillä viime joulun ja päätti tulla kutsusta tänä vuonna uudelleen. Hän saapui meille eilen maanantaina ja viipyy uudenvuoden yli eli yli kolme viikkoa.

Suomi-vieraan mukana tulee totta kai Suomi-herkkuja. Yleensä en pahemmin pyytele suomalaisia karkkeja (koska täältä löytyy kyllä ihan tarpeeksi herkkuja), mutta tänä vuonna minulla on ollut kova suomalaisen joulusuklaan kaipuu, joten konvehteja ja pari suklaalevyä tuli tilauksesta.
Tuliaiset Suomesta, kaikki tilaustavaraa. Mieheni on ruisleivän perään, minä suklaan perään. Onneksi vastapainona on ksylitolihammastahnaa ja -purkkaa. Uusia Fiskarsin saksia olemme kaivanneet jo pitkään, roll on -deodorantit ovat edelleen harvinaisuus tämän maan kaupoissa, Ikean kulahtaneet patakintaat on kiva uusia Finlaysonilla ja tulevaa joukukinkkua varten mieheni toivoi kunnon suomalaista sinappia. Kyllä kelpaa.
Aiemmin olemme pakastaneet Ruispalat-pussit sellaisenaan, mutta nyt päätimme kokeilla pakastaa leivät yksittäin minigrip-pusseissa. Jos vaikka ilmaa jäisi vähän vähemmän sisään ja leipä säilyisi paremmin. Nähtäväksi jää.  Edit: Facebookin puolella ihmeteltiin, miten ruisleipä ei muka säily pakkasessa hyvin ilman yksittäispakkausta. Säilyyhän se - jonkin aikaa. Mutta meillä nämä ovat pakkasessa jotain 6-12 kuukautta, joten kyllä siinä ajassa avattuihin pusseihin ehtii syntyä kaikenlaista routaa.
Viime viikonloppuna kävimme mieheni kanssa hakemassa myös joulukuusen, joten joulufiilis on nyt ihan virallisesti alkanut. Aivan kuten kahtena edellisenä vuonna, kuusi kuljetettiin kotiin avoautolla. Katto alas, kuusi takapenkille ja nokka kohti kotia. Vaivattoman helppoa, eikä autoa tarvitse siivota jälkikäteen, kun penkin suojaa muovilla ja vetäisee muovin ja kuusen yhtäaikaa ulos. Onneksi oli lämmin 17 asteen sää ja lyhyt kotimatka. Ei sitä ihan muutoin viitsisi ajella katto auki keskellä joulukuuta, vaikka tulee niitä sellaisiakin autoja tuolla liikenteessä välillä vastaan. Täällä on kyllä viime aikoina ollut kummallisen lämmin.
Ei joulukuusi, vaan poliittisesti ja uskonnollisesti korrekti holiday tree
Ehdottomasti parhain tapa kuljettaa kuusi kotiin. Viereiseen parkkipaikkaan autonsa pysäköinyt mies ei aivan saanut pidettyä naamansa peruslukemilla, kun katsoi touhuamme.

Joulukuusikaupassa silmään osui tällainen vekotus, jonka voi istuttaa kotipihalleen tuomaan Holiday-iloa. Tuon koko on sarjassamme ei-iso, vaan julmettuman iso. Siivet liikkuivat ja valot vilkkuivat. Mysteeriksi jäi se, miten lohikäärme liittyy jouluun, mutta samapa se. 
Äitini kanssa aiomme ottaa aika rennosti, sillä perusnähtävyydet hän on jo viime kerroilla nähnyt. Suunnistamme kyllä Yosemite National Parkiin loppuviikosta. Ja sitten onkin kohta jo joulu!

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Ihan arkipäivä se oli, kun Suomi täytti 100 vuotta

Jo toisena vuotena putkeen missasin täysin Suomen itsenäisyyspäivän juhlinnan. Kun Linnan juhlat alkoivat, minua kutsui bodyattack-tunnin sijaistaminen ja siihen heti perään oman bodypump-tuntini ohjaaminen. Kun palasin kotiin, linnasta oli siirrytty jo jatkoille, eivätkä ne Linnan Jatkot ole mielestäni mitenkään mielenkiintoinen ohjelma, enkä minä halua katsoa edes niitä kättelyitä enää jälkikäteen tallenteena. Meno oli siis aivan kuin viime vuonna, jolloin jo kirjoitin ajatuksistani.

Olen seurannut Suomi 100 -hypetystä Suomen medioiden kautta vain ohimennen. Upea asia joo, mutta on sitä ollut muitakin uutisia luettavana ja ohjelmia katsottavana. Suomi 100 -juhlinta toki rantautui myös tälle puolelle rapakkoa. Piilaakson alueella on järjestetty gaala-bileet ainakin Nokian ja Supercellin tiloissa, ja ainakin toiseen olisi saanut ostaa lippujakin, muttei kyllä tullut mieleenkään mennä tuollaiseen tapahtumaan. San Franciscon City Hall valaistiin itsenäisyyspäivän kunniaksi sinivalkoisin värein, mutten lähtenyt ajamaan 60 kilometriä valaistun talon takia. Ohi meni siis tämäkin suomalaisten suuri juhla. Mitä nyt yksi espanjalainen ja yksi amerikkalainen tuttuni onnittelivat minua Suomen 100-vuotissynttäreiden takia. Toinen on ollut Suomessa vaihdossa ja toinen tietää Suomesta asioita jonkin mystisen metallibändin takia, joten siinä syyt tällaiseen kummallisuuteen. Ketään muuta ei-suomalaista ei todellakaan ole kiinnostanut.

Vaikka olenkin elänyt ihan tavallista arkea tämän juhlan yli, olen sentään viettänyt paljon aikaa suomalaisten kavereideni kanssa: eilen kävin yhden kaverin kanssa kävelemässä ja teellä ja tänään tapasin kahta muuta kaveria kahvittelun merkeissä. Kilistimme Suomelle pahvimukiemme kanssa.
Onnea 100-vuotias Suomi! Muuten melkein joka kerta, kun olemme julkisella paikalla puhumassa suomea, joku tulee kysymään "What is that weird/fascinating/fun sounding language you speak?".  
Tältä näyttää kahvilan ulko"terassi" North San Josen kulmilla. 
Ja onneksi Suomi on kuitenkin läsnä meidän suomalaisen kotitalouden arkielämässä. Puhumme suomea, luemme suomalaisia uutisia netistä ja olemme tekemisissä suomalaisten kollegoiden ja kavereiden kanssa. Suomalaisuus on meissä vahvasti. Sitähän se kotimaan rakastaminen lopulta on - eikä mitään mahdollisesti väkisin väännettyä juhlintaa vain yhtenä päivänä vuodessa. Vanne pääni ympärillä on siis selvästi vähän löysentynyt siitä viime vuodesta, kun oikeasti pahoitin mieleni, kun en millään tavalla ehtinyt juhlistaa itsenäisyyspäivää. Saa nähdä, noteeraanko tätä juhlapäivää ensi vuonna edes postauksella. ;)

Toivottavasti kaikki muut ovat saaneet haluamansa irti Suomi 100 -huumasta! Sain minäkin siitä jotain irti. Olen nimittäin nauranut niille alpakkameemeille jo aika monta kertaa.

maanantai 4. joulukuuta 2017

Saksalaista joulutunnelmaa Piilaaksossa

Joulukuu on pyörähtänyt kunnolla käyntiin ja sen myötä joulutapahtumien määrä on räjähtänyt käsiin. Jostain kumman syystä saksalaisia joulutapahtumia tuntuu olevan Piilaaksossa muutamia. Kävimme viikonloppuna kaveripariskunnan kanssa yhden San Josen downtownissa sijaitsevan saksalaisen ravintolan järjestämillä joulumarkkinoilla.
San Josen downtownin kulmilla. Tässä vieressä on iso puisto, joka oli täynnä kodittomia. 
Olimme paikalla puolenpäivän aikaan, ja jono ravintolaan oli jo pitkä. Seisoskelimme jonossa hetken, kunnes eräs työntekijä tuli huutelemaan jonon olevan vain ruokaa varten. Joulumyyjäisiin ravintolan alakertaan pääsi sisään jonottamatta. Myös ravintolan sisäpihalle pääsi jonottamatta ja siellä oli tarjolla mm. glühweinia, saksalaisia kakkuja ja makkaraa; toki niitäkin piti kaikkia hetki jonottaa. Ilmeisesti myöhemmin päivällä jonot olivat kasvaneet, eikä osa ollut päässyt sisälle ollenkaan.
Ryysis ravintolan edustalla.
Ja tungos sisäpihalla.
Oli pakko jonottaa glühweinille.
Täytyy sanoa, että oli kyllä tujun punaviinistä glühweinia. Rikoin elokuun alussa alkaneen täysin alkoholittoman putkeni tämän takia, ja jo pieni määrä juomaa humahti kivasti päähän. Kyytipoikana vedimme mieheni kanssa puoliksi saksalaisen omenapiirakan palan. 
Tapahtuma oli pieni, enkä nyt ehkä ihan kutsuisi sitä termillä "saksalaiset joulumarkkinat", mutta ajatus kai on tärkein. Joulumyyjäisten osuus tässä tapahtumassa oli pieni, ja tapahtuma keskittyi lähinnä ruokaan ja juomaan. Meiltä jäi makkarat ja sauerkrautit maistamatta, mutta onneksi Saksan reissustamme ei ole paljon aikaa ja saksalaisten makkarat ovat siis hyvässä muistissa.
Joulukuusi olutpulloista. 
Tapahtuman pienuudesta huolimatta oli kuitenkin oikein kivaa viettää hetki sunnuntaipäivästä kavereiden kanssa näin. Ja onpahan joulukuu polkaistu kunnolla käyntiin!
Söimme myös yhden pretzelin puoliksi mieheni kanssa. Ei vetänyt vertoja niille, joita söimme Saksassa, mutta hyvää kuitenkin. 

torstai 30. marraskuuta 2017

Ulkosuomalaisen joulu ainakin alkaa ajoissa - ruoan hamstraamisen suhteen

Joulu alkaa joka vuosi entistä enemmän ajoissa, muistan äitini joskus sanoneen Suomessa. Joulukamat ilmestyvät kauppojen hyllyille jo marraskuussa ja marketeissa alkavat soida joulun pilipalimusiikit. Täällä Piilaaksossa joulun merkkejä on näkynyt kaupoissa jo hetken, mutta Thanksgiving on hiukan rajoittanut joulun tunkua markkinoille. USA:ssa joulutohinat lähtevätkin käyntiin sekunnissa heti kiitospäivän jälkeen. Ja oikeasti sekunnilla tarkoitan sekuntia: joulutavaroiden määrä marketeissa eskaloituu kiitospäivän ja Black Fridayn jälkeisenä yönä, jolloin työntekijät ilmeisesti siivoavat pois loputkin kiitospäivän koristeet ja nostavat tilalle joulun; kiitospäivän jälkeinen viikonloppu on suosittu ajankohta ostaa joulukuusi (ja jo nyt puhutaan kuusien loppumisesta?! Kuusien kasvatuksessa lienee ollut huono sato jossain päin...?) ja kuusi koristellaan heti paikoilleen (olen seonnut laskuissa siitä, kuinka monta koristellun kuusen kuvaa näin viime viikonlopun aikana Facebookkini uutisvirrassa); ja joulukuusen lisäksi amerikkalaiset nostavat esiin muutkin joulukoristeensa ja -valonsa vissiinkin sillä energialla, jota ylenpalttisesta kalkkunan syömisestä on saatu (esimerkiksi meidän ovinaapurimme syksyinen ovikranssi vaihtui Black Fridayn jälkeisenä yönä joulukranssiin kuin taikaiskusta, ja olen kuullut ihmisten virittävän niitä amerikkalaisten övereitä jouluvaloja talojensa pihoihin keskellä yötä).

Vaikka minun joulufiilistelyni käynnistyi autossani jo viikko ennen kiitospäivää, kun eräs paikallinen radiokanava muuttui joululauluja soittavaksi kanavaksi (vuoteni kohokohta - rakastan joululauluja!), en silti missään nimessä kykenisi laittamaan joulukuusta esille ihan vielä. Viime vuonna meillä taisi olla yksi joulukoriste tässä vaiheessa, samoin edellisvuonna, mutta nyt ei ole kyllä sitäkään vähää vielä, koska on vähän laiskottanut.
Piilaakson säät ovat viilenneet 20 asteeseen ja alle, mutta viime viikonloppuna oli 26 astetta päivällä. Nautimme lämmöstä kävelylenkillä mieheni kanssa. Värit ovat enemmänkin syksyisiä kuin jouluisia. 
Sanoisin, että näyttää syyskuulta eikä ihan juuri joulukuun alulta.
Ulkosuomalainen ei kuitenkaan voi olla miettimättä joulua vakavasti tässä kohtaa. Jos nimittäin haluaa jotain Suomesta tuttuja jouluherkkuja, ne on joko pitänyt hamstrata itselleeen jo pari viikkoa sitten tai viimeistään tässä kohtaa. Piparit, glögit, luumuhillot ja joulukinkut ovat itsestäänselviä asioita Suomessa asuville, mutta eihän sellaisia täältä noin vain saa (ellei halua itse tehdä tietenkin).

Luumuhillon tilasin jo viikkoja sitten netistä (sitä saisi ehkä parista kaupastakin, mutten jaksanut mennä etsimään, ja vaikka sen tekeminen itse olisi helppoa, en jaksa sitäkään). Joulutorttuihin sopivaa voitaikinaa sentään onneksi saa vuoden ympäri perusruokakaupoista; tosin en ole omaani vielä ostanut. Glögit ja piparit ostin viikko sitten World Market -nimisestä kaupasta, joka myy esimerkiksi erilaisia eurooppalaisia tuotteita. Suomalainen kaverini totesi minun olevan liikkeellä hirveän ajoissa joulun herkkujen kanssa, mutta kokemuksesta tiedän, ettei glögipulloja ja piparipaketteja välttämättä olisi enää jäljellä pitkään (tai ainakin niiden perässä pitäisi juosta, kuten tein viime vuonna, kun jouduin käymään kahden eri kaupungin World Marketissa etsimässä). Suklaakonvehdeista saa täällä vain uneksia, harmi kyllä. Tosin jonkinlaisia suklaakonvehteja saisi ehkä Ikeasta, ja toki jos kelpuuttaisi vaikka jonkinlaiset saksalaiset konvehdit, niin niitä olisi kyllä tyrkyllä.
Tarpeelliset jouluherkut. Tuli kotoinen olo, kun ruotsalaisessa piparipaketissa oli isolla suomeakin. Tätä glögiä mainostettiin termillä Scandinavian winter drink.
Eilen kävimme mieheni kanssa tilaamassa jouluun myös kinkun. Suomalaista perinteistä harmaasuolattua joulukinkkua vastaa täällä kuulemma Swedish Ham, jota ei todellakaan myydä perusruokakaupoissa. Piilaaksossa on muutama lihakauppa, joka tarjoaa Swedish Hamia, mutta tilaus pitää tehdä hyvissä ajoin ennen joulua. Viime vuonna en tiennyt tällaisesta mahdollisuudesta, mutta tänä vuonna muistin viime vuonna oppimani. Tilauslistassa näkyikin jo monta nimeä ennen kuin sinne rustattiin minun nimeni. Kinkku on nyt siis tilattuna. Saa nähdä, mitä sieltä sitten tulee.
Lihakaupasta löytyisi myös herkkuja, kuten Mozartin kuulia ja After Eightteja (!). Harmi, etteivät ole koskaan kuuluneet minun lemppareihini. 
Seuraava stressin aihe onkin graavattu lohi. Ostin Ikean tarjoamia pakasteita viime vuonna todella ajoissa, mutta nyt ei ole ollut asiaa Ikean suuntaan. Muutamassa ruokakaupassa olen nähnyt graavattua lohta myynnissä, joten täytyy toivoa, että joulunkin aikaan on. Tai sitten laitan meille jouluvieraaksi tulevan äitini tekemään. :)

Ulkosuomalaisen voisi olla helpompi, jos olisi sellainen kätevä emäntä, joka jaksaa tehdä aivan kaiken itse. Mistähän spesiaalikaupasta sitä kätevyyttä ja emännyyttä saisi ostettua...


Mutta hei, kukas muu on jo joulufiiliksissä ja ovatko muut ulkosuomalaiset etsimässä vähänkään tuttuja herkkuja joulupöytiinsä...?

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

NHL-pelissä: San Jose Sharks

Thanksgiving-viikonloppuun kuuluu monesti urheilun seuraaminen. Tv-sarjojen perusteella tavallisinta olisi katsoa jotain amerikkalaista jalkapalloa tv:sta, mutta oikeasti kaikenlaista urheilua löytyy. Meitä pyydettiin tänä viikonloppuna jopa kahteen eri urheilutapahtumaan: koripalloon ja jääkiekkoon.

Somesta päätellen aika monet Piilaakson suomalaiset suunnistivat perjantaina illalla katsomaan koripallo-ottelua, jossa pelasivat vastakkain täällä East Baylla sijaitsevan Oaklandin Warriorsit ja Chicagon Bullsit. Warriors on kait kohtalaisen iso juttu täällä Bay Arealla, mutta suomalaisia taisi kiinnostaa enemmän tuo vastajoukkue. Siinä kun pelasi suomalainen Lauri Markkanen. En todellakaan tiennyt tätä, vaan kaverit kertoivat.

Me olemme kokeneet täällä asuessa baseballin ja jääkiekon, joten koris olisi kyllä vähän kiinnostanut. Amerikkalaiset urheilutapahtumat ovat aina elämys, vaikkei urheilulajista niin välittäisikään. Lippujen hinnat olivat kuitenkin minusta sen verran suolaiset (jotain $125), etten kokenut tarpeelliseksi käyttää yli sataa dollaria siihen, että pääsen katsomaan korista. Jostain ihmeen solidaarisuudesta miehenikin päätti sitten olla menemättä. Ehkä vielä joku päivä menemme sitten yhdessä.

Sen sijaan lähdimme katsomaan eilen lauantaina lätkää eli San Jose Sharkseja. Menimme sillä samalla porukalla, jonka kanssa vietimme kiitospäivän ja Black Fridayn. Suomalaiset kaverimme seuraavat aitojen sanjoselaisten tapaan kohtalaisen tosissaan San Jose Sharksien pelejä. Ja olihan tässäkin matsissa niitä suomalaisia pelaamassa tietenkin, Joonas Donskoi Sharkseissa ja kukahan-muu vastajoukkueessa Winnipeg Jetseissa.
San Jose SAP-Centerin edustalla. Palmut ovat saaneet hienot valot.
Olemme olleet vain kerran aiemmin San Josen SAP-centerissä eli the Shark Tankissa katsomassa kotikaupunkimme kuninkaita. Siitä kerrasta voi lukea täältä. Minä olisin pärjännyt hyvin, vaikken olisi kokenut tätä toista kertaa, mutta toisaalta olihan se kiva tapa viettää iltaa kavereiden kanssa. Kävimme ensin syömässäkin, koska kaksi päivää putkeen kiitospäivän ruokia ei ole ollut tarpeeksi saamaan ähkyvarastoja täyteen.
Hervottoman kokoinen mac and cheese. Tämä ei ollut pääruoka, vaan small plate, jonka otin alkupalaksi mieheni kanssa puoliksi. Halusin havainnollistaa suuruutta mieheni käden avulla, kunnes tajusin, ettei se mitään auta - ihmisillä kun on eri kokoisia käsiä. Saan joskus tosi hyviä älynväläyksiä. No, iso tämä kuitenkin oli.
Pulled Pork Sandwich eli vissiinkin suomalaisittain sitä nyhtöpossua. Mielestäni suomenkielinen termi nyhtöpossu on huomattavasti vastenmielisempi kuin pulled pork. Possuparan nyhtäminen kuulostaa raadollisemmalta kuin sen pullaaminen. Ja kyllä, mietin outoja asioita.
Meininki matsissa oli aika samanlaista kuin viimeksikin, kun siellä olimme. Kaikkiin asioihin reagoidaan voimakkaasti, vastajoukkueelle buuataan ja Sharks-fanit tosissaan antavat äänensä kuulua. Sharks-fanien kummallisista rituaaleista voi lukea tuolta ensimmäisestä postauksestani.
Sharksien pelaajat tulevat jäälle hain suusta.
Amerikkalaiset suhtautuvat kansallislauluun kohtalaisen riehakkaasti. Hurraus ja taputus kuuluvat asiaan. En ole koskaan ollut urheilumatsissa laulamassa Suomen Maamme-laulua, joten en tiedä, tönötetäänkö niissä hartaana laulun aikana?
Sharksit voittivat tämän pelin, joten kannatti mennä. Jouduin muuten kysymään kaveriltani, miksi ihmeessä matsissa laulettiin Kanadan kansallislaulu... NHL-jutut eivät tosiaan ole hallussa.
Voitto tuli.
Tänään sunnuntaina olisi ollut tarjolla myös amerikkalaista jalkapalloa. En käsitä, miten paljon urheilutapahtumia tänne mahtuu... Jenkkifutiksen haluan ehdottomasti käydä joskus kokemassa, mutta se jäänee tulevaisuuteen.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Friendsgiving eli kiitospäivä ystävien kanssa

Eilen torstaina vietettiin amerikkalaista Thanksgivingia eli kiitospäivää. Voisin melkein linkata tähän viime vuotisen postaukseni ja todeta, että vietimme päivän aikalailla samoin tavoin kuin viime vuonna.

Minulla oli omista ohjauksistani vapaa päivä, sillä ohjaan tällä hetkellä torstaisin vain Googlella ja kiitospäivä on (monissa) toimistoissa vapaapäivä. Lepopäivää en silti viettänyt, vaan aloitin aamuni omalla treenillä, kuten viime vuonnakin. Tänä vuonna en kylläkään mennyt ryhmäliikuntatunnille, vaan tein salitreenin talomme kuntosalilla ja vedin perään supertehokkaan 8 minuuttia kestävän HIIT-pyrähdyksen. Lähti päivä käyntiin ehkä vähän turhankin tehokkaasti, sillä HIIT tuntui kropassa pitkään...

Aamiaisen aikana avasin telkkarin ja laitoin tavaratalo Macy'sin New Yorkissa olevan kiitospäiväparaatin pyörimään. En kyllä jaksanut enää kiinnostua paraatin katselusta kuten aiempina vuosina - se on joka vuosi ihan samannäköinen. Ehkä joskus tulevaisuudessa pitäisi mennä itse paikan päälle. En ottanut edes valokuvaa tv:sta tänä vuonna, sillä päätin, että blogissani on jo tarpeeksi kuvia tästä paraatista television kautta.
A Minion Reasons... to be thankful, kuvittelisin, vaikka sanoma näyttää  hajonneen hieman käsiin. Tämä oli yhdellä kuntosalilla, varmaan lastenhoidon lasten tekemä. Kuinka monta syytä sinulla on kiitollisuuteen?  
Päivääni kuului viime vuoden tapaan myös kehonhuoltoa foam rollauksen ja lyhyen joogapätkän merkeissä. Elämäni ja kiitospäiväni kuulostavat hirveän rutiininomaisilta näköjään.

Iltapäivällä suunnistimme naapuriin kaveripariskunnan luokse. Kiitospäivää voi viettää kenen kanssa haluaa: perheen, sukulaisten, naapurien, kavereiden, puolituttujen... Jos sitä viettää kavereiden kanssa, puhutaan usein Friendsgivingista. Meillä oli nyt toisena vuotena putkeen Friendsgiving suomalaisseurueessa. Kaveripariskunta oli kokannut jälleen kaikki perinteiset kiitospäiväruoat. Aivan kuten viime vuonna, minä ja mieheni ja pari mieheni kollegaa tulimme paikalle vapaamatkustamaan. Voi vitsit että kelpaa! Olen kiitollinen kokkaavista ystävistä. :)
Ennen ruokailua saimme oikein kirjallisen menun. Ruokien kanssa oli valittu sopivat viinit, jotka minä tosin skippasin.
Alkupalaksi myskikurpitsakeittoa ja maissileipää. Näin tiivistettynä. Hienot yksityiskohdat näkyvät menusta. Pidän maissileivästä muuten aika paljon, ja tällainen tummempi itsetehty oli aivan älyttömän hyvää.

Kiitospäivän kuningas eli kalkkuna. Minusta tämä tipu oli söpö tuossa ketarat levällään. Taustalla näkyy vähän stuffingia eli täytettä, joka ei ollut siihen ihan perinteiseen tapaan linnun sisällä, vaan erikseen valmistettu (lienee nykyään yleisempi tapa pitää täyte pois kalkkunan sisältä). Stuffing on herkkua (sisältää mm. leivän palasia) ja aika jytkyä tavaraa.
Kiitospäivän ruokia: kalkkunaa ja kastiketta, karpalohilloa, stuffingia, bataattia, ruusukaaleja ja salaattia. Jälkkäriksi oli vielä ihanaa omenapiirakkaa. 
Ruoasta tuli lievä ähky totta kai. Amerikkalaisten kiitospäivä vastaa kuin suomalaista joulua: ennen juhlapäivää media ja some täyttyvät vinkeistä siitä, miten välttää ähky ja kuinka paljon kaloreita mikäkin ruoka sisältää, suurin osa ihmisistä syö kuitenkin liikaa ja sitten seuraavat päivät podetaan morkkista.

Minä olen viime aikoina syönyt hiukan liian vähän ravintorikasta ruokaa kulutukseeni nähden, sillä 90 Days Challengen (ehkä vähän turhan extreme) ruokavalio on jäänyt vielä osittain päälle, vaikka haaste päättyi ajat sitten. (Pahoittelut muuten siitä, etten ole tehnyt yhteenvetoa haasteestani; siitä kirjoittaminen on tuntunut jotenkin henkisesti raskaalta.) Söin siis paljon kiitospäivän herkkuja ja todella hyvällä omallatunnolla. Alkoholiin en kyllä koskenut, sillä en koe tarvetta sille, vaikka ruokiin mätsäävät viinit olivatkin ilmeisesti oikein maukkaita.
Pääruoan jälkeen ennen jälkiruokaa päädyimme kaverini kanssa sohvalle lötköilemään ja sulattelemaan. Pääosassa kuvassa piti olla kaverin ihana koira, mutta jostain syystä jalkani halusi kuvaan koiraa enemmän. 
Tänään perjantaina olikin sitten Black Friday eli päivä, jolloin minä pysyttelen ehdottoman kaukana kaupoista ja ostoskeskusten läheisyydestä. Ohjasin omat aamun ja aamupäivän tuntini normaalisti. Pitäähän ihmisille antaa purkautumiskanava sille morkkikselle ja potkia kalkkunaan kyytiä. Varsinkin bodypump-tuntini olikin ihan täpötäynnä porukkaa! Iltapäivä minullakin on sentään vapaa, sillä normaalisti käyn iltapäivällä Googlella ohjaamassa, mutta Black Friday on kiitospäivän tapaan yleinen vapaapäivä joissakin (monissa?) toimistoissa. Käytin vapaan aikani minkäs muun kuin kehonhuollon parissa taas vaihteeksi.

Tänään illalla jatkammekin sitten samoissa merkeissä kuin eilen: Friendsgiving Vol 2 samalla porukalla. Eihän se kalkkuna vielä eilen tullut syödyksi. Pidän kiitospäivän ruoista todella paljon, ja tällainen syömiseen keskittyvä juhlapyhä on muutenkin mieleeni, haha.

Toivottavasti kaikki USA:ssa asuvat suomalaiset ovat viettämässä mukavaa ja rentouttavaa pitkää viikonloppua! Ja hyvää viikonloppua kaikille muillekin!

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Broadway-musikaali San Franciscossa

Emme käy San Franciscossa usein, mutta kun käymme siellä, menemme sinne näköjään saman viikon aikana monta kertaa. Juuri maanantaina ajoimme katsomaan Tuntematon sotilas -leffan ja nyt eilen lauantaina hyppäsimme jälleen autoon ja suunnistimme kohti the citya, kuten piilaaksolaiset San Franciscoa kutsuvat.
Ajomatkalla San Franciscoon näkyi hienon värisiä pilviä, kun aurinko alkoi laskea.
Meillä oli liput Broadwayn Aladdin-musikaalikiertueelle. Rakastan musikaaleja, ja olemme monta Broadway-musikaalia käyneet katsomassa, mutta aina täällä San Josessa. Aladdin-kiertue ei valitettavasti tullut San Josehen, mutta onneksi San Franciscoon on viikonloppuisin helppo ajaa, kun ei ole työmatkaruuhkia tukkimassa motareita. Muunlaista ruuhkaa on kyllä tietenkin aina, mutta yleensä noin tunnissa on perillä, ellei käy todella huono tuuri.
Yritin kuvata San Franciscon downtownissa olevia korkeita taloja, mutta jäi vähän laihaksi yritykseksi. Oli muuten todella kirkas ilta; yleensä aina kun olen tuolla päin, ilmassa leijuu SF:lle ominainen sumu.
Päätimme käydä myös ravintolassa syömässä ennen musikaalia. Kunnon trefffi-ilta siis. Valitsin italialaisen ravintolan, koska teki mieli vetää kunnolla pastaa. Oli hyvää, mutta valokuvaa ei ole. Ravintola oli kiva ja hieno, mutta palvelu sen verran hidasta, että meille tuli melkein kiire musikaaliin, vaikka olimme varanneet ruokailuun yli 1,5 tuntia aikaa.
Teatteri oli Market Streetin, yhden San Franciscon suurimman pääkadun, varrella. Oli kaikenlaista hiipparia ja koditonta liikenteessä noilla hoodeilla, mutta olen kätevästi rajannut kaiken realistisen, oikean elämän pois tästä kuvasta.
Kuuluisa keltainen San Franciscon street car
Aladdin oli ihana! Todella hienot lavasteet, etenkin kun kyseessä oli musikaalikiertue, joissa lavasteet ovat yleensä luonnollisesti hieman vähemmän näyttäviä kuin siellä "oikealla" Broadwaylla pysyvästi olevissa musikaaleissa. Sitten kun vielä olisi olemassa Jafarin paluu -musikaali, niin elämä olisi astetta kivempaa. Olen sitä mieltä, että Disneyn pitäisi ehdottomasti tehdä Aladdinista samanlainen "ihmisnäyttelijät-versio" kuin Kaunottaresta ja hirviöstä, eikä keskittyä mihinkään uusiin Leijonakuninkaan animaatioversioihin...Mutta kukapas minua kuuntelisi.
Ihmiset jonottivat ottamaan valokuvaa itsestään ja tästä julisteesta ja lampusta, mutta minä tyydyin tällaiseen pikaotokseen.
Emme olleet muuten aiemmin käyneet minkäänlaisessa teatterissa San Franciscossa, joten tämä oli ensimmäinen kerta. Tarjontaa olisi vaikka millä mitalla, ja nyt tuli todistettua, että helposti tuonne 70 kilometrin päähän ajaa kulttuuria katsomaan. Mitä nyt olimme kotona aika myöhään, vasta puolenyön aikaan.

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Tuntematon sotilas San Franciscossa

Me pääsimme maanantaina tsekkaamaan uuden Tuntematon sotilas -elokuvan elokuvateatterissa San Franciscossa. Elokuva ei ole (ainakaan tällä hetkellä) levityksessä Yhdysvalloissa, vaan kyseessä oli yksityinen ja siten hyvin ainutkertainen näytös vain tällä alueella.

Muutama viikko sitten mietin, milloinkohan me pääsemme näkemään tämän elokuvan, josta Suomen mediassa on viime aikoina kouhkattu melkein jopa liikaa. En tiennyt, että näytös oli tulossa. Olin missannut ilmoituksen tästä tapahtumasta aiemmin. Sain kuulla tästä, kun tapahtuma siirrettiin suurempaan paikkaan, sillä liput oli varattu loppuun ja kun kysyntää edelleen riitti. Onneksi saimme lippumme. Montaa tyhjää paikkaa ei salissa ollut, jos nyt oli yhtäkään (en ole varma).
Pieni elokuvateatteri San Franciscossa.
Jotkut tuntemani ulkosuomalaiset valittelevat sitä, kun ulkomailla asuessa putoaa helposti pois suomalaisen populaarikulttuurin parista: tv-sarjoja, leffoja tai suomalaista musiikkia ei välttämättä kovin helposti pääse näkemään ja kuulemaan. Minua tällainen ongelma ei ole kauheasti koskettanut. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut suomalaisista elokuvista, musiikista tai tv-sarjoista. Suomessa asuessani katsoin todella harvoin suomalaisia ohjelmia teini-ikäni jälkeen. Vaikka ulkomaille muutto on osittain aiheuttanut sen, että minua nyt kiinnostaa suomalaiset ilmiöt aiempaa enemmän, en silti pääasiassa ole kokenut isoksi ongelmaksi sitä, että suomalaiset leffat ja sarjat jäävät näkemättä ja musiikit kuuntelematta.

Tuntemattomasta sotilaasta olin kuitenkin hiukan kiinnostunut, osittain sen saaman mediahuomion vuoksi ja osittain siksi, että olen aina tykännyt siitä Väinö Linnan romaanista. Niistä vanhoista elokuvista en ole niin piitannut, ja olisin jatkanut elämääni vailla huolen häivää, vaikken koskaan olisi tätä uusinta filmatisointia nähnyt, mutta kivempi näin kuitenkin. Tosin itse asiassa en ollut hirveän innoissani lähtemään San Franciscoon maanantaina illalla yhden elokuvan takia, mutta mieheni puhui minut ympäri. Ei sitä Bay Arealla ihan kovin usein pääse katsomaan suomalaisia leffoja. Matka (65 km) ruuhkassa kesti 1,5 tuntia, San Franciscon keskustassa 3 mailin (vajaan 5 km:n) eteneminen vei puoli tuntia, mutta onneksi olimme lähteneet aikaisin ja olimme perillä melkein tunti ennen näytöksen alkamista.

Meillä oli muuten varmaan vähän astetta parempi esitys kuin niillä, jotka käyvät katsomassa tämän leffan Suomessa. Ovella oli nimittäin vastassa itse elokuvan ohjaaja Aku Louhimies. Ennen elokuvaa Louhimies piti pienen esittelyn ja elokuvan jälkeen oli vielä puoli tuntia aikaa esittää kysymyksiä, joihin Louhimies vastasi. Ja Bay Arean suomalaiset kyselivätkin paljon puolen tunnin aikana. Puhuttuna kielenä oli englanti, koska paikalla oli myös suomalaisten ei-suomea-puhuvia-perheenjäseniä. Elokuvassa oli myös englannin kieliset tekstitykset.
Herra Aku Louhimies.
Itse elokuvasta en nyt sano mitään, kun en mikään elokuvakriitikko ole. Ne katsokoon, keitä kiinnostaa ja keillä on mahdollisuus siihen. Olen tyytyväinen, että koimme tämän tilaisuuden. Tulihan siitä kotoinen fiiliskin, kun oli täysi elokuvasalillinen suomalaisia.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Nyt olen sen nähnyt: ihmiset todella viettävät öitään autoissaan nukkuen kuntosalin parkkipaikalla

Loppukeväästä kirjoitin Piilaaksossa näkyvästä ehkä hiukan erikoisesta ilmiöstä: ihmiset hengailevat autoissaan erinäisillä parkkipaikoilla (klik). Mainitsin postauksessani siitä, että todennäköisesti parkkipaikoilla myös nukutaan. Samalla kerroin kaveristani, joka oli todistanut sitä, kun aina auki olevan kuntosalin työntekijät ajavat aikaisin aamulla autossa nukkujia pois kuntosalin parkkipaikalta.

Nyt minun ei tarvitse enää kertoa vain kuulleeni kaveriltani tarinoita ihmisistä, jotka viettävät yönsä kuntosalin pihalla. 90 Days Challengeni aikana aloin välillä käydä tekemässä omia salitreenejäni aikaisin aamulla. Kun olin useasti kuntosalin parkkipaikalla ennen aamuseitsemää, pääsin todistamaan sen, että siinä missä minä saavuin treenaamaan aamulla ennen seitsemää, joku vasta heräili autossaan - siinä viereisessä parkkiruudussa.
Tämä kuva on otettu aamulla noin seitsemän aikoihin. Tuolla autossa joku tyyppi nukkui sikeän oloisesti. Hän oli rakentanut sinne itselleen kunnon systeemit nukkumista varten, joten ehkä kyseessä ei ollut mikään ihan harvinainen tilanne.
En ole yllättynyt tästä ilmiöstä, koska olinhan jo kuullut siitä ja koska onhan Piilaakson tuskastuttava ja kallis asuntomarkkinatilanne fakta. Ei täällä ole varaa kaikilla asua, mutta syystä tai toisesta (esimerkiksi työpaikan takia) tänne on silti tultava.
Tämäkin kuva aamuseiskalta. Kuvassa olevassa parissa autossa oli sen näköistä meininkiä, että niissä oli ilmeisesti vietetty yö.
Juttelin kuntosalin parkkipaikan käyttämisestä yösijana erään kollegani kanssa juuri viikko sitten. Hän ohjaa useana päivänä viikossa 6am-tunteja ja ihmettelee usein, miksi parkkipaikka on täynnä autoja, vaikka kuntosalilla ei todellakaan ole erityisen paljon ihmisiä. Tämä sali on eri kuin tämä, josta nämä minun kuvani ovat, mutta samaa ketjua ja samanlainen 24/7-auki oleva sali. Minähän ohjasin myös yli vuoden ajan 5:45am- ja 6am -tunteja, mutta sellaisella kuntosalilla, joka ei ollut öisin auki ja jonka parkkipaikalla oli vartiointi. Selvästi nämä nukkujat tietävät, minne kannattaa hakeutua, jotta saa olla yönsä rauhassa.
Miettikää, minkälaista olisi viettää yö henkilöautossa, kuntosalin parkkipaikalla, mahdollisesti monena yönä ja useasti. Tuskin kovin hauskaa. Vaikka auringonnousuun onkin hieno katselupaikka.

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Garmisch-Partenkirchen Etelä-Saksassa

Vielä yksi Saksan fiilistelypostaus reissumme kohokohdasta: Garmisch-Partenkirchen -kaupungista. Itse kaupunki ei ollut kohokohdan arvoinen, vaan kohokohdan loi syymme mennä sinne: suomalaisen hyvän ystäväni häät. Ystävän häät tarkoitti totta kai myös sitä, että tapasin häissä monet muut suomalaiset ystäväni, jotka saapuivat Suomesta Garmisch-Partenkircheniin juhlahumuun.
Maisemat Garmisch-Partenkirchenissa, lähellä Itävallan rajaa, ovat kohdallaan.
Garmisch-Partenkirchenissa olisi varmasti ollut paljon kivaa katseltavaa ja aktiviteettia - lähinnä luontoa ja ulkoilua - , mutta valitettavasti silloin, kun meillä olisi ollut aikaa, sää ei suosinut, ja silloin kun sää olisi suosinut, ei ollut paljon aikaa. Saavuimme kaupunkiin Münchenista vuokra-autollamme kaksi Suomesta tullutta kaveriani takapenkillä perjantaina puolenpäivän jälkeen ja koko Garmisch-Partenkirchen oli sateinen, sumuinen ja kylmä. Eipä siinä paljoa maisemista nautittu. Tarkoituksena oli ollut mennä cable carilla jonkin vuoren näköalapaikalle. Meitä olisi kiinnostanut esimerkiksi Zugspitze, Saksan korkein vuori, mutta eipä niistä maisemista olisi mitään nähnyt kaiken sen sateen ja sumun keskellä, joten piti skipata.
Garmisch-Partenkirchen on tunnettu esimerkiksi mäkihypystä ja talviolympialaisista. Kävimme kääntymässä tässä mäkihyppyrin luona, ihan vain jotta voi sanoa käyneensä. Oli täysin samanlainen kuin ne muutkin mäkihyppymäet, joita olen elämässäni nähnyt, haha. Tuolla oli kyllä olympialaisten logo sentään, mutta se on tässä kuvassa piilossa.
Kävimme kääntymässä yhdellä kaupungin pääkadulla ja syömässä lounaan, mutta muutoin sateessa ei oikein viitsinyt tutustua kaupunkiin, eikä siellä kyllä mitään sateella ollutkaan. Onneksi häähotellilla oli uima- ja poreallas sekä saunat, ja seura oli mitä parhainta. Saimme samalla myös maistiaisen saksalaisesta saunakulttuurista: mitä alastomampana ja mitä enemmän ketarat levällään ollaan saunan lauteilla, sitä parempi? Suosittelen kaikkia saksalaiseen saunaan eksyviä miettimään tarkkaan, mihin kohtaa lauteita kannattaa istua, jos haluaa säästää silmiään. ;) Tai sitten meillä kävi todella erikoinen tuuri saksalaisten suhteen.
En tiedä, oliko tämä pääkatu Garmischin vai Partenkirchenin puolelta. Kaupungit ovat yhdistyneet, mutta molemmilla on edelleen oma "keskusta". Täällä ei ollut vesisateella mitään eikä ketään. 
Oli siellä kyllä kauniita taloja, joita ei oikein viitsinyt pysähtyä ihastelemaan, sillä olimme kaikki vähän kylmissämme ja hitusen märkiä. 
Lisää hienoja taloja. 
Hääpäivä oli lauantai ja silloin olikin jo upea ilma. Olimme etukäteen laskeskelleet, ettei meillä ole aikaa tehdä mitään isoja turistijuttuja ennen hääkirkkoa. Meidän oli mieheni kanssa tarkoitus mennä aamupalan jälkeen vähän kävelemään hotellin vieressä olevan järven ympäristöön, mutta juuri kun olimme melkein ulkona hotellihuoneen ovesta, päätimmekin nopeasti vaihtaa kävelylenkin autoiluun, ajaa yhden vuoren juurelle ja vetäistä cable carilla ylös tsekkaamaan maisemia. Jos olisimme nopeita, ehtisimme hyvin. Valitsimme lähimmän, Osterfelderkopfin, jonka näköalapaikka oli jossain noin 2050 metrin korkeudessa. Ja kannatti muuten mennä! Vai mitä meinaatte maisemista?
Cable carilla lähdettiin ylös.
Tällaiset maisemat avautuivat kohti Garmisch-Partenkirchenia.
Kännykkäkuva ei lainkaan tee oikeutta näille maisemille.
Minä, lumihuippuiset vuoret ja täysin kohmeessa olevat käteni. Tuolla oli kylmä ja tajuttoman tuulista. Hyvä, etteivät hiukset lentäneet päästä. Pipoa ei tietenkään ollut, mutta onneksi huppu sentään löytyi. 
Cable car -pysäkki, josta löytyy ravintola ja kahvila. 
Osterfelderkopfin näköalapaikka.
Tällaisella cable carilla noustiin ylös ja laskeuduttiin alas.  
Oli kyllä upea paikka. Olisi ollut kiva tehdä ylhäällä pieni kävelylenkki, kun maisemat olivat tuota luokkaa. Tuolta näköalapaikalta olisi kevyesti kävellytkin vähän alemmas toiselle huipulle, jossa olisi ollut toinen cable car -yhteys, mutta meillä ei valitettavasti ollut aikaa. Vietimme huipulla aikaa noin puoli tuntia ja palasimme heti seuraavalla mahdollisella hissillä takaisin alas. Tulihan meille pienoinen kiire, kun piti kammata naamaa ja tukkaa ja vetää juhlatamineita päälle, mutta ehdimme kuitenkin hyvin ja todellakin kannatti.
Myös hotelliltamme, joka toimi häiden juhlapaikkana, avautui kauniit näkymät.
Aamusumukin oli kaunis. Nappasin tämän kuvan matkalla hotellin kuntosalille. Hääpäivän aamuna tuli hienosti ilmi ystäväpiirimme erilaiset mieltymykset: ennen aamupalaa yksi lähti vetämään hulluja mäkilähtöjä vuorille, minä lähdin vetämään kovaa HIIT-treeniä kuntosalille, kaksi meni aamukävelylle nauttimaan maisemista, yksi lähti uima-altaalle ja saunaan ja yksi taisi nukkua, kuten myös mieheni. Onneksi olemme näistä eroavaisuuksista huolimatta hyviä ystäviä. :) 
Myös maaseutu oli läsnä aivan hotellin vieressä, Baijerissa kun oltiin. 
Maisemat hotellin ja hääjuhlatilan pihalta sekä mieheni. 
Häät olivat ihanat, mutta ei niistä nyt sen enempää. Tosin mainitsemisen arvoista lienee se, että olin päättänyt antaa itselleni luvan syödä herkkuja ihan niin paljon kuin haluan ystäväni häissä, vaikka alkoholiin en suostunut koskemaan, ja niitä tulikin sitten syötyä yötä pitkin yllin kyllin. Rikoin siis 80 päivää kestäneen sokerilakkoni. Sokerihumala on muuten aito asia, ja aiheuttaa täysin samanlaisia oireita kuin alkoholihumalakin päänsärystä hoiperteleviin askeliin ja superenergisyyteen saakka. Krapulaa ei kyllä tullut, mitä ihmettelin suuresti, vaikka vetelin vielä vohveleita joskus aamuyöllä kolmelta. Aamupalalla kroppani jaksoi taas vetää sisäänsä kaiken sen ruoan, jonka matkan aikana muilla aamupaloilla olin itseltäni kieltänyt, ja vähän ehkä ylikin. Kohtuukäyttö on minulle tuntematon käsite.
Jälkiruokabuffetin antimia. Söin tällaisia satseja useamman kertaa. 
Seuraavana päivänä häiden jälkeen suurin osa kavereistani suunnisti Münchenin kautta takaisin Suomeen. Me jouduimme mieheni kanssa ajamaan takaisin sinne, mistä olimme alun perin lähteneetkin eli Berliiniin. Automatkalla sallin itselleni vielä Burgen Kingin ruoan, ihan vain jotta trans-rasvatkin saatiin korkattua takaisin ruokavaliooni... sekä pretzelin, joita nautin koko reissun aikana vain muutaman. Tarkoitus oli katkaista putki tähän ja ottaa lentomatkalle omat, terveelliset eväät, mutten ollut tietenkään ajatellut sitä, ettei Saksassa tosiaan ole kaupat auki sunnuntaisin. Saavuimme Berliiniin myöhään illalla ja löysin avoinna olevan kioskin ja huoltoaseman, joiden valikoimat olivat lähinnä karkkia ja alkoholia. Jäivät siis omat eväät saamatta.
Matkaevästä.
Kotiin palaaminen oli muuten hiukan haikeaa, ja ensimmäiset päivät reissun jälkeen sujuivat vähän apeissa fiiliksissä. Ei vain siksi, että lomalta palaaminen on aina kurjaa, vaan siksi, että kaverini palasivat Suomeen ja minä kotiin toiselle puolelle valtamerta. Koin hiukan samankaltaisia olotiloja kuin Suomen reissuilta palatessani: oli ihana palata kotiin, kun oli jo koti-ikävä, mutta samalla tuntui kuitenkin siltä kuin olisi jättämässä jotain todella oleellista osaa itsestään taakse. Kumma tunne, mihin en ollenkaan ollut osannut varautua, sillä emmehän olleet Suomessa päinkään tällä reissulla. Ulkosuomalaisen tunne-elämä on joskun hyvinkin mielenkiintoista.