Aina amerikkalainen tapa ei sovi tilanteeseen

Tässä yksi päivä nauroin varmaan yli kymmenen minuuttia kuvalle, joka tuli vastaan tumblrissa. Kuva osui ja upposi niin kovaa, etten muista, milloin viimeksi yksi kuva pienin tekstein olisi osunut yhtä pahasti.

Ainoa lähde, jonka osaan mainita, näkyy kuvassa. 

Minä olen kuluttanut piilaaksolaisten lääkäriasemien tuoleja enemmän kuin mieli olisi tehnyt. Joka ikinen kerta vastaanotolla - en vain alussa, vaan vielä ihan muutama viikko sittenkin - olen naureskellut mielessäni tätä amerikkalaista tervehdystapaa. Kun näin tuon kuvan, olisin voinut huutaa ilosta siitä, että vihdoin joku ilmaisee ääneen tuollaisen tilanteen taustalla olevan typeryyden. Mielestäni tuollainen pieni tervehdysprosessi ei oikein ole sopinut lääkärin vastaanotolle ja on noissa tilanteissa tuntunut vähän hölmöltä, vaikka se totta kai on vain osa normaalia keskustelun aloitusta. Mieheni, joka ei ole koskaan ollut täällä lääkärissä, ei ihan ymmärtänyt, kun en saanut lopetettua nauruani vartin sisään, mutta toisaalta hän kuitenkin ymmärsi hauskuuden kuvassa esitetyn tilanteen takana.

"How are you?" ei tietenkään ole kysymys "mitä kuuluu?", vaan se on ainoastaan luonnollinen jatke tervehtimissanalle. Kysyjä ei oikeasti halua tietää, mitä toiselle kuuluu, hän vain tervehtii. Tuohon heittoon ei missään nimessä kuulu vastata mitään muuta kuin että hyvin menee ja ehkä toistamalla samanlaisen tervehdyksen vastineeksi. Lääkäriaseman hoitaja, joka valmistelee potilaan lääkäriä varten, ja sitten se itse lääkärikin ovat tervehdyksessään vain kohteliaita lausuessaan how are yout. Mutta onhan se nyt typerää vastata siihen "Fine, thank you" tai "Great, thank you", kun ei selvästikään voida hyvin ja kun ollaan missä ollaan juuri sen takia, ettei voida hyvin. "I am awesome, thanks for asking......... But I do have a problem." Ei kovin loogista.

Olen omaksunut tämän tervehtimistavan jo ajat sitten ja se on mielestäni yhtä luonnollista kuin sen hei-sanan lausuminen. Tiedän, mitä sillä haetaan takaa (vastaus: ei mitään). En pidä sitä ärsyttävänä, enkä uteluna, enkä (amerikkalaisen?) teennäisenä, vaan ainoastaan tapana tervehtiä. Ihan kuin hei ja moi.

Mutta tottumisesta huolimatta olen joskus suomalainen jääräpää, enkä halua vastata kysymykseen tavalla, jota amerikkalainen odottaa. Joskus olen vain yksinkertaisesti ollut looginen ja todennut tuollaisessa tilanteessa:

"Well I'm here aren't I, so not so good."

Vastaukseksi olen saanut yleensä sympatiaa tai vähintäänkin pientä naurua, joka on kielinyt siitä, etten ehkä ole ainoa, jota kieli- ja kulttuurisidonnaiset tavat joskus huvittavat.

Kun San Josen kaaos ylitti uutiskynnyksen Suomessa ja kun tämä ulkosuomalainen pahoitti mielensä

Varmasti moni ulkomailla asuva tietää sen pienen ulkopuolisen tunteen, joka syntyy, kun elämä kotimaassa jatkuu samalla tavalla kuin ennenkin ja kun omassa lähipiirissä mikään ei tunnu muuttuneen, kun itse on muuttanut pois. Alussa ihmisiä ehkä kiinnostaa hiukan, miltä ulkosuomalaisen elämä näyttää, mutta lopulta kiinnostus lopahtaa, ja luonnollisesti kaikkien elämä jatkuu. Ihmisille tapahtuu Suomessa koko ajan kaikenlaista, joten miksi sitä nyt olisi aikaa miettiä jotakuta sellaista, joka joskus muutti maapallon toiselle puolelle, kun lähempänä olevienkin ihmisten elämä on niin mielenkiintoista. Vaikka kaukana asuva ihminen olisi läheinen, sen ihmisen elämä tuntuu ehkä kuitenkin kaukaiselta, koska elämä sijoittuu maahan, josta se kotimaahan jäänyt ihminen ei välttämättä tiedä paljon mitään ja josta se ei ehkä edes ole kiinnostunut.

Minä olen oppinut elämään näiden tunteiden kanssa, enkä millään tavalla kuvittele, että ketään enää kiinnostaisi minun menoni yleistä tasoa syvemmältä. Mutta joskus sitä vain pahoittaa mielensä. 

Kuten esimerkiksi silloin, kun Suomessa mediassa uutisoidaan siitä, että San Josessa on evakuoitu suuri määrä ihmisiä ja kun TASAN YKSI lähipiirimme ihminen Suomesta vaivautuu tekstaamaan ja kysymään, olemmeko me kunnossa. Joo ei tässä mitään, meidän kotipaikka tulvii historiallisen pahasti, ihmisiä on kuollut, kotitaloja on veden alla, 36 000 perhettä on evakuoitu, Kalifornian isoin moottoritie oli suljettuna tällä alueella nousevan veden takia (kuvia täällä), eikä kenenkään mieleen Suomessa pälkähdä se, että me asumme täällä ja että meillä saattaa olla hätää. 

Isoimman motarin lisäksi myös moni muu tie on ollut vähän kulkukelvoton. Tämän kuvan mieheni nappasi, kun ajoi työpaikaltaan kotiin maanantaina. Hänen piti ajaa tuon lätäkön ylitse. Hän selviytyi, mutta moni muu muilla teillä ja isoimmissa lätäköissä ei ole selviytynyt ihan yhtä hyvin. 

Pahoitin siis hiukan mieleni. Valitin miehelleni, että me voisimme varmaan kuolla täällä, eikä kukaan kaipaisi meitä viikkoihin. Se on vähän masentava ajatus. Sitten kuitenkin järkeilin, että uutinen oli iltapäivälehdessä (itse en ainakaan nähnyt muualla) ja ehkä meidän lähi- ja kaveripiirimme ihmiset ovat niin fiksua porukkaa, etteivät lue sellaista roskaa. Otsikossakin mainittiin vain Kalifornia, vaikka juttu itsessään käsitteli pelkästään San Josen tilannetta ja kaaosta.

Vaikka kukaan yhtä lukuun ottamatta ei siis kysynytkään, kerrotaan nyt, että me olemme kunnossa ja samoin on kotimme. Joki, joka täällä San Josessa tulvii, menee kyllä aivan kotitalomme takana, mutta se ei tulvi tässä meidän kohtaa (ainakaan vielä...), vaan noin 10 kilometriä etelämpänä. Vesi on kyllä noussut pelottavasti myös meidän talon takana:

Coyte Creek -joki meidän kotitalon takana, joulukuun lopussa. Itse joki on tuolla tuon alhaalla olevan kävelytien takana. Pikemminkin siis oja. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi tätä kutsutaan joeksi, mutta nyt ymmärrän...

Coyte Creek tänään, vain 1,5 kuukautta myöhemmin yllä olevan kuvan otosta. Tätä sanoisin jo joeksi. Kuva on otettu täsmälleen samasta kohtaa. Epäilen, että muutama päivä sitten vesi saattoi olla jopa hiukan korkeammalla. Vielä on kuitenkin juuri ja juuri tilaa ennen kuin vesi tulee yli ja alkaa vyöryä kohti meidän kotia.  

Vesi on syönyt sisäänsä alempana olevan kävelytien ja tuon joulukuun kuivassa kuvassa kokonaan näkyvillä olevan pömpelin. Kauempana on autotien ali meneviä alikulkuja, jotka todennäköisesti ovat kaikki veden peitossa. En jaksanut kävellä sinne saakka katsomaan.

Meidän kotitalon takana on toistaiseksi vain sateista johtuvia isoja ja syviä lätäköitä, joissa koirat käyvät uimassa ja lapset kahlaamassa.

Joskus ulkosuomalainen saa itsensä kiinni hyvin itsekkäistä ajatuksista. Asetan muille kriteerejä, joihin en itsekään yllä. Kyllähän minä seuraan Suomen median nettisivuja jonkun verran, mutta en aina niin säännöllisesti, niin hävettävää ja typerää kuin se onkin. Jos Turussa tapahtuisi iso onnettomuus tai muu katastrofi, olisin paniikissa, mutta sehän on entinen kotikaupunkini, joten aivan eri asia. Miksi joku seuraisi uutisia Kaliforniasta tai San Josesta, vaikka ne kuinka olisivat tyrkyllä Suomen lehtien sivuilla...? (Paitsi vanhempamme ilmeisesti seuraavat joskus jotain sääennustuksia. Sää on suomalaisille jostain syystä kovin tärkeä asia. Tärkeämpi kuin luonnonkatastrofit. ;) ) Ja minulla saattaisi aikaeron takia myös kestää hyvinkin se vuorokausi ennen kuin tietäisin, että mitään on tapahtunut. 

Tiivistäen siis: pahoitin mieleni ehkä täysin turhasta. Ja nyt olen pahoittanut äitinikin mielen, kun tekstasin hänelle asiasta. Onneksi sateet ovat sentään lakanneet nyt toistaiseksi ja aurinko on tullut esiin. Viikonloppuna saattaa kyllä taas sataa. 

Eilen oli jo kaunis keväinen ilma, mutta ihmisten evakuointia jatkettiin muutamien kilometrien päässä tästä.

Sitruunapuukin kukkii.

Labyrintteja ja kummituksia: Winchester Mystery House San Josessa

Olen näköjään unohtanut julkaista tämän postauksen, vaikka se on ollut valmis tammikuun alusta lähtien. 

San Josessa ei ehkä ole kauheasti turistinähtävyyksiä, mutta ainakin yksi iso turistivetonaula täältä löytyy: Winchester Mystery House. Mysteeritalon tarina on peräisin 1800-luvun lopulta ja on täynnä henkiä ja kummitustarinoita.

Winchester Mystery Housessa ei normaalisti saa ottaa valokuvia sisätiloissa, mutta Holiday Seasonin aikaan valokuvat sallittiin.

Winchester Mystery House

Minun piti käydä mysteeritalossa aikoinaan heti ensimmäisten vieraidemme kanssa vain pari kuukautta tänne muuttomme jälkeen. Ei siksi, että se olisi erityisesti kiinnostanut, vaan siksi, että se nyt kuitenkin oli mainittu kaikissa turistinähtävyyslistoissa ja vieraille oli kiva keksiä kaikenlaista oleellista. Liput oli ostettu valmiiksi, mutta sitten tulin niin kipeäksi, että mieheni piti ottaa paikkani. Oma käyntini jäi, koska miksipä olisin lähtenyt katsomaan jotain taloa. Mysteeritalo tuli kuitenkin puheeksi äitini kanssa, ja päätimme sitten joulun jälkeen yhtenä vähän sateisena päivänä lähteä katsomaan, millaista mysteeriä vanha talo tarjoaa.

Winchester Mystery House sijaitsee hiukan San Josen downtownin ulkopuolella, Santana Row -ostoskadun vieressä. Tiesin, että talo sijaitsee jossain siinä kulmilla, koska olen ajanut alueella usein, mutta tarkempaa sijaintia en tiennyt ennen kuin lätkäisin osoitteen navigaattoriin. En ollut koskaan nähnyt talosta vilaustakaan.

1800-luvun labyrinttitaloa vastapäätä sijaitsee 2000-luvun kaikki ihanuudet. 

Winchesterin mysteeritalon on omistanut rouva Sarah Winchester, joka oli naimisissa kivääritehtailija William Winchesterin kanssa. Sarah Winchester menetti ensin ainoan lapsensa vain muutama kuukausi tämän syntymän jälkeen vuonna 1866, ja sitten vuonna 1881 hän menetti aviomiehensä tuberkuloosille. 

Leskeksi jäädessään rouva Winchester asui itärannikolla. Tarinan mukaan bostonilainen meedio kertoi rouvalle tämän perheen kärsivän kirouksesta: Winchesterin kivääreiden takia henkensä menettäneet vainosivat perhettä. Meedio neuvoi rouvaa muuttamaan länteen ja rakentamaan sinne niin ison talon, että sinne mahtuisivat kaikki nämä häntä vainoavat henget. Legendan mukaan meedio oli sanonut rouvan olevan turvassa niin kauan kuin tämä jatkaisi talonsa rakentamista.

Mysteeritalon turistikrääsäkaupassa myydään kaikkea sellaista, millä ei ole mitään olennaista merkitystä talon ja legendan kannalta. Tässä kyltti, joka sopisi ehkä enemmän johonkin keskilännen osavaltioon kuin Kaliforniaan. 

Vuonna 1884 Sarah Winchester osti Kaliforniasta maalaistalon, joka sijaitsee nykykartan mukaan San Josen kaupungissa. Ostohetkellä talossa oli vähän lähteestä riippuen 6 tai 8 huonetta. Heti muuton jälkeen rouva Winchester aloitti rakennusurakan: hän alkoi laajentaa taloa. Rouva oli perinyt miehensä varat ja aseyhtiön osakkeet tämän kuoltua. Asetehtailu tuotti Sarah Winchesterille noin $1000 per päivä koko hänen loppuelämänsä ajan, joten hän oli hyvin varakas nainen ja hänellä oli varoja rakentaa taloa ja pitää paljon palvelijoita. 

Kukaan arkkitehti ei suunnitellut taloa, eikä mitään pohjapiirustuksia koskaan tehty. Rouva Winchester keksi laajennuksia ja rakennuspaikkoja, ja hänen palkkaamansa rakentajat rakensivat ja laajensivat taloa hänen päähänpistojensa ja oikkujensa mukaan. Taloa rakennettiin 24 tuntia vuorokaudessa, joka päivä, 365 päivänä vuodessa, seuraavan 38 vuoden ajan. Rakentaminen loppui vasta Sarah Winchesterin kuoltua vuonna 1922.

Taloa enemmän minua ja äitiäni kiinnostivat nuo meksikolaiset työmiehet, jotka korjasivat kattoa ilman minkäänlaisia turvajärjestelyjä. 

Peruskuvio hei. Ei kannata kompastua.

Tulos oli kaoottinen: labyrinttimainen 7-kerroksinen rakennelma, joka sisältää 161 huonetta, useita torneja, 10 000 ikkunaa, 2000 ovea, 40 portaikkoa, 47 takkaa, 13 kylpyhuonetta ja 9 keittiötä. Legendan mukaan rouva Winchester oli yhteydessä henkiin öisin ja sai heiltä neuvoja rakennusprojektiin. Aamuisin hän ohjeisti rakennusurakoitsijaansa yöllisten ideoidensa pohjalta. Rakennelmia ja huoneita jäi kesken, sillä vanhoja suunnitelmia hylättiin uusien ideoiden syntyessä. Tarina kertoo rouva Winchesterin yrittäneen hämätä pahoja henkiä suunnittelemattomuudella. Kerrotaan, että hän jopa nukkui joka yö eri huoneessa, jotta pahat henget eivät saisi häntä kiinni.

Nykyään Winchesterin mysteeritalo on enää 4-kerroksinen. Vuoden 1906 paha maanjäristys vaurioitti ylimpiä kerroksia niin pahoin, että niistä piti luopua. Kuulemma rouva Winchester oli jäänyt maanjäristyksen takia jumiin siihen huoneeseen, jossa hän sinä yönä oli nukkunut, ja hänen palvelijoillaan oli kestänyt tunteja ennen kuin he olivat löytäneet hänet. Tarinan mukaan rouva otti maanjäristyksen henkilökohtaisena merkkinä hengiltä siitä, että hän oli keskittynyt rakennelmissaan liikaa vain talon toiseen osaan. Niinpä vaurioitunut osa suljettiin ja laajennuksia jatkettiin talon toisella puolella. 

Kuva talosta ennen vuotta 1906, jolloin suuri maanjäristys tuhosi ylimmät kerrokset. 

Jotain talon labyrinttimaisuudesta kertonee se, että syyskuuhun 2016 saakka talossa luultiin olevan vain 160 huonetta. Tuolloin syyskuussa talosta yllättäen löytyi 161. huone. Tämä ullakkohuone oli aiemmin ollut muurattuna umpeen juuri noiden maanjäritysvahinkojen takia. Kuvitelkaa nyt - yhtäkkiä sokkeloiden keskeltä löytyy uusi huone vuonna 2016! Winchester Mystery Housen kaikki mainoskyltit mainostavat yhä vain 160 huonetta. (Ainakin ne kyltit, joita minä olen nähnyt.)

Talossa on paljon kummallisia piirteitä: Huone, jonne on vain yksi sisäänkäynti, mutta josta on 4 (vai olikohan jopa 5 tai 6) uloskäyntiä. Komeroita, jotka johtavat esimerkiksi toiseen huoneeseen, ja ovia, jotka eivät vie yhtään mihinkään. Huoneita on rakennettu sisäkkäin, porraskäytävät ovat hassuja (yksi niistä pysähtyy keskelle seinää eikä johda minnekään), ikkunat saattavat avautua suoraan seinään, yksi jopa lattiaan. Sarah Winchester piti numerosta 13, joka toistuu pelottavan monessa kohtaa: esimerkiksi kattopaneeleissa, lavuaarien viemäriaukoissa ja joissakin portaissa.

Esimerkki hassusta portaikosta. Tälle tosin löytyy looginen selitys: Sarah Winchester kärsi nivelreumasta, jonka takia hän ei pystynyt nousemaan kunnolla tavallisia portaita pitkin. Siksi hän rakennutti kotiinsa pikkuportaita, joissa askel on tyyliin kahden sentin korkuinen. Osa talon portaista vie vain noin parisen metriä ylemmäs "seuraavaan kerrokseen". 

Ikkuna. Lattiaan.

Siis ihan tosissaan lattiaan. Tässä se on.

Rouva Winchester oli varakas, ja hänen talostaan löytyivät lämmitys, sisävessat ja putkistot sekä pari hissiä. Talossa oli paljon mm. laadukasta kalifornialaista punapuuta sekä kallista Tiffanyn lasia ja kauniita tapetteja. Osa tapeteista ja Tiffanyn laseista on edelleen näytillä talon huoneissa.

Talon kallein ikkuna (en muista hintaa), joka valaisisi huoneen sateenkaaren väreillä, jos siitä joskus pääsisi paistamaan aurinko läpi. Mutta ei pääse, sillä ikkuna ei osoita ulos, vaan suoraan seinään. 

Tapettia katossa, muistaakseni samanlaista, jota Titanicissa oli. 

Mites sitten ne kummitukset? Jos jossakin paikassa ihmisen mielikuvitus alkaa laukata, niin varmasti Winchesterin mysteeritalossa. Talon nettisivuilta voi lukea turistien kokemuksia. Myös "virallisia" havaintoja on tehty, sillä kummituksia jahtaavat paranormaalit tv-sarjat ovat vierailleet talossa; näistäkin voi lukea talon nettisivuilta tai ihan vain googlailemalla. Turistioppaamme totta kai vähän viljeli näitä kertomuksia. Minä en ole pystynyt lukemaan mitään tarinoita netistä, sillä en pidä kummitusjutuista. 

Door to Nowhere. Ovi, joka ei johda minnekään. Edit myöhemmin: Siis hyi kamala tässä kuvassahan näkyy ilmiselvä kummitus! Facessa lukija huomasi, itse en ollut edes tajunnut, kun olen vain katsonut tuota ovea. Looginen selitys löytyy kyllä (oven edessä oleva muovinen suojaseinä heijastaa jonkun turistin), mutta meni pahat kylmät väreet hetken aikaa. 

Ovi sijaitsee talon 3. kerroksessa. 

Talon yksi nurkkaus, jossa The Door myös näkyy. 

Rouva Winchester on muuten kuollut omassa talossaan, täysin luonnollisesti. Kuulemma oppaat käyvät joka aamu toivottamassa hyvää huomenta ja joka ilta sanomassa hyvää yötä ihan vain varmuuden vuoksi, jottei rouva Winchester ärsyynny siitä, että hänen talossaan ravaa porukkaa joka päivä. Tai sitten eivät käy. 

Huone, jossa Sarah Winchester kuoli. Huonekalut eivät ole alkuperäisiä.

Mysteeritaloon pääsee sisään opastetuille kierroksille, jotka kestävät noin tunnin. Meidän oppaamme kertoi kierroksen kattaneen talon 161 huoneesta 110. Kävelyä tuli noin maili eli 1,6 kilometriä. Ryhmän mukana kannattaa pysyä, sillä yksin ulos löytäminen ei ole mikään ihan helppo juttu. Opas kertoi, että kun hän aloitti työnsä, hänet vietiin testinä jonnekin keskelle taloa, jätettiin sinne ja käskettiin etsiä tie ulos. Häneltä kesti tunti ennen kuin hän löysi mitään, mikä edes vähän muistutti uloskäyntiä. 

Muutamia exit-kylttejä talossa sentään on. 

Talokierroksen lisäksi talon puutarhaan pääsee kiertämään yksikseen (sinne ei tarvitse edes lippua, kunhan vain kävelee krääsäkaupan lävitse pihamaalle). Sitten on myös vähän ekstraa maksava ulkotilojen kierros, jollaisella me kävimme. Ulkokierros vie piharakennuksiin ja talon kellariin, jossa piti pitää kypäröitä, sillä katto on matalalla ja täynnä putkia.

Kellarissa. 

Minä olin sisäkierroksen alussa aika skeptinen ja vähän jopa tympääntynyt. Kun opas ensimmäisen kerran avasi oven, jonka takana oli pelkkä seinä, mietin mielessäni, että näyttää ihan siltä kuin joku meksikolainen työmies olisi käynyt laudoittamassa oven umpeen ehkä tyyliin vuosi sitten. Mainosten mukaan yksi talon erikoisimmista nähtävyyksistä - portaat, jotka johtavat seinään - näytti mielestäni täysin päälleliimatulta ja jälkeenpäin tehdyltä. Mutta mitä syvemmäs taloon mentiin, sitä enemmän aloin tajuta, että olihan se erikoinen paikka kaikkine sokkeloineen. Ei kannattanut liikaa ajatella pieniä erikoisuuksia, vaan keskittyä kokonaiskuvaan. Loppujen lopuksi talo jätti minuun kyllä isonkin vaikutuksen, sillä vatvomiseen ja asioiden liialliseen ajatteluun taipuva mielukuvitukseni jäi pohtimaan sokkeloita ja kummituksia ainakin seuraavan kahden yön ajaksi.

Sisäpihalla.

Sanoisin, että Winchesterin mysteeritalo on ihan mielenkiintoinen, mutta todella kaupallistettu. Hintakaan ei ole ihan halpa: sisä- ja ulkokierros yhteensä taisi olla hiukan yli $40. Ulkokierros oli mielestäni turha, mutta hintaero pelkkään sisäkierrokseen ei ole suuri. Grouponista löytää halvempiakin lippuja. Mysteeritalon yhteydessä on kahvila ja iso kauppa, jossa myydään krääsää, joka ei mitenkään liity taloon tai Sarah Winchesteriin.

Mietimme äitini kanssa sitä, miten kummassa turistiryhmät evakuoitaisiin talosta, jos vaikka sattuisi tulipalo. Ryhmiä on talossa sisällä samaan aikaan useampi kuin yksi, sillä kierroksia on 20 minuutin välein. Sprinklerisysteemit talossa on, sillä oppaamme kertoi San Josen kaupungin palotarkastajien joutuneen käymään talon läpi huone huoneelta, sillä pohjapiirustuksia talolle ei ole olemassa. Koko talon kattava sprinkleriputkisto on yhteensä 7 mailia eli 11 kilometriä pitkä.

Halloweenina talossa järjestetään muuten taskulamppukierroksia pimeällä. En uskaltaisi mennä. Eikä varmaan kannatakaan, kun kerta jo päiväkierros vaikutti yöuniini. 

Viikonloppu kuvina

Kun arkipäivät tällä viikolla ovat menneet pitkälti kotona rentoutuen, niin olisihan sitä viikonloppuna kiva tehdä jotain. Emme kyllä keksineet mitään järkevää tekemistä. Uloskaan ei tehnyt mieli, kun koko ajan joko satoi tai ainakin tuuli hyvin kovaa ja oli kylmä.

Kävimme ostamassa miehelleni uudet farkut. Harmi, että lähiostoskeskus lauantaina on niin kamala paikka ryysiksen takia, ettei siellä pysty olemaan kovin kauaa.

Tuuli niin kovaa, että mietin, mahtavatko palmut pysyä paikoillaan. Puita täällä kaatuu ihan koko ajan, kun myrskyää. Kun tuulee, ei kannata koskaan parkkeerata puun alle. Olen nähnyt tästä varoittavan esimerkin. 

Sitten kun haluaa vältellä kotiin menemistä, voi aina mennä ravintolaan syömään.

Yhteen pieneen ostoskeskittymään on juuri avattu italialainen ravintola, jonka toisessa ketjupisteessä olemme käyneet ja tykänneet. Piti testata tämäkin.

Italialaista ruokaa meksikolaisten tekemänä. Paitsi ettei tämä alkupala ole kyllä mitenkään italialainen, mutta jos alkupalalistalla on friteerattuja mereneläviä, minä en koskaan voi olla ottamatta niitä. 

Ravintola oli "perusjenkkiraflaa" vähän fancymman oloinen. "Vähän kuin Turussa voisi olla, pienemmässä mittakaavassa tosin", mieheni sanoi. Mitä nyt urheilua tulee totta kai monesta eri tv-ruudusta.

Ruokakooman kanssa oli hyvä palata kotiin katsomaan telkkaria ja syömään vähän lisää, tällä kertaa jälkkäriä. Olemme katsoneet viime aikoina joitakin suomalaisia tv-sarjoja. Minä en ole tykännyt katsoa suomalaisia ohjelmia varmaan viimeiseen yli 10 vuoteen, mutta kun kuulin suosituksia kaverilta (huvittavasti sellaiselta kaverilta, joka asuu ihan täällä), oli pakko katsastaa. Ehkä ulkomailla asuminen vaikuttaa tähänkin jotenkin...?

Sunnuntaiaamuna palattiin syömisfiilikseen. Meillä oli aamupalatreffit kaveripariskunnan kanssa perinteisessä amerikkalaisessa dinerissa.

Harvoihin paikkoihin voimme kävellä kotoa, mutta onneksi tähän yhteen dineriin voimme.

Harmaata on. 

Aamupalasandwich ja amerikkalaisia pannareita, jotka näyttävät kuvassa tylsiltä, mutta joissa taikinan joukossa oli banaaneita ja jotka olivat aivan ihania. Päivä lähtee käyntiin näillä.

No eihän tuollaisen aamupalan jälkeen sitten mikään kyllä oikeasti käynnistynyt. Ei muuta kuin takaisin kotiin. Yritin vältellä paikallaan olemista ja vähän bodyflowasin. (Suomalaiset kaverini tuntevat tämän Les Millsin lajin nimellä bodybalance.) Voin muuten kertoa, että jenkkiaamiainen sekä taijimainen ja joogailumainen touhu eivät välttämättä ole ihan se kaikkein parhain yhdistelmä, mutta kroppa kyllä vähän vertyi.

Liikenne on sentään rauhallista sunnuntaina. 

Sitten kun alkoi tylsistyttää taas, puhuin mieheni lähtemään Costcoon, jonne parin päivän sisällä joka tapauksessa pitäisi mennä. En ole aikoihin käynyt Costcon viikonloppukaaoksessa, eikä taas tarvitse ihan hetkeen mennä uudelleen. Se lähiostoskeskuksen ryysis kalpenee nopeasti tämän menon rinnalla. Termi "kaaos" ei riitä kuvaamaan sitä menoa, ei parkkipaikalla eikä sisällä kaupassa.

Parkkipaikkaa piti hakea varmaan melkein vartti. Jonot sentään menivät tehokkaasti. Kaamea paikka viikonloppuisin. 

Kuin ruotsinlaivan kaljakärryt. Paitsi että nämä ovat meidän Costco-kärryt. 

Huomenna maanantaina on President's Day, joka on vapaapäivä joillekin. Mieheni ei pidä vapaata. Minä pidän olosuhteiden pakosta ja aion mennä hierontaan. Tiistainakin on vielä ohjausvapaapäivä, mutta sitten pitäisi kyllä jo kyetä vähän arkeen.

Labratreffit

On varmasti paljon kummallisia paikkoja, joissa voi treffata kavereita. Epäilen, että terveysaseman laboratorio on ehkä niistä yksi. Tänään minulla oli aamulla kaveritreffit labrassa.

Meidän terveysvakuutus vaihtui vuodenvaihteessa. Nyt meillä on kalifornialainen Kaiser, jota osa pitää todella toimivana ja asiantuntevana terveyspaikkana, osa pahimpana mahdollisena kirosanana. Vakuutus tarjoaa omat terveysasemansa, ja kyseessä on kuin suomalainen terveysasema: yksi pulju hoitaa kaiken. Muualle ei saa enää mennä niin kuin aiemman vakuutuksen kanssa. Yksi murhe siis vähemmän. Eipähän tarvitse enää jokaisen ongelman kanssa viettää aikaa netissä etsien, mistä saisi hyvää palvelua sillä kertaa. Toivoin jo ekana vuonna, että meillä olisi Kaiser, sillä suurimmalta osalta tutuistani olen kuullut tästä vain hyvää. Nyt pääsen itse kokemaan.

Viimeinen lasku vanhan vakuutuksen piiristä tuli joulukuussa. Näitä ei tule ikävä! Tämä oli äänihuulteni MRI-kuvaukseni omavastuuosuus. Ja yhden omavastuuosuusrajani piti olla täynnä, mutta silti jouduin maksamaan tällaisen summan. Jatkossa ei tarvitse jännätä sitä, minkälaisia laskuja tulee tutkimusten jälkeen tai sitä, määrääkö lääkäri jonkin tutkimuksen vain, koska vakuutus ja potilas maksavat. Ensimmäinen ei tietenkään olisi ollut ongelma, jos asioita olisi aina selvittänyt kunnolla, mutta toinen on yleinen ongelma niissä vakuutuksissa, joiden kanssa saa itse valita palveluntarjoajan. 

Minun piti nyt valita sellainen omalääkäri, jota en koskaan valinnut aiemman vakuutuksen kanssa, koska siinä ei käytännössä tarvinnut (periaatteessa se olisi helpottanut elämää huomattavasti). Minä valitsin omani nettisivuilta summanmutikassa ensisijaisesti pärstäkertoimen, toissijaisesti käydyn koulun perusteella. Kävin lääkärini luona tällä viikolla, koska kroppani on taas vaihteeksi kehittänyt työtäni häiritseviä (ja niistä johtuvia...) ongelmia, mutta ei niistä nyt enempää. Koska olen uusi potilas, minut haluttiin lähettään labratutkimuksiin.

Kaverillani oli sama tilanne (hän oli jopa sattumalta valinnut saman omalääkärin kuin minä), joten päätimme lähteä labraan yhdessä, koska asumme samassa paikassa ja koska on kiva saada seuraa. 10 tuntia syömättä ja labratreffit aamuksi.

Meidän kodin lähellä on kaksi terveysasemaa, joista pystyimme valitsemaan (jatkossa saa kyllä vaihtaa, jos haluaa). Yksi kriteeri mille tahansa palvelulle täällä on parkkipaikkatilanne. Toiselta kaveriltani kuulin, että toisella läheisellä terveysasemalla on aina ruuhkaa, mutta tässä toisessa hyvin parkkitilaa. Tämä on oikeastikin täällä Piilaaksossa, jossa jokainen parkkipaikka ja -talo on täysin alimitoitettu ihmis- ja automäärään nähden, todellinen ongelma. Ainakin minun mielestäni, sillä inhoan parkkipaikan etsimistä, etenkin kiireessä. Olen nyt kaksi kertaa käynyt tällä asemalla, molemmilla kerroilla ollut lukuisia parkkipaikkoja vapaina. 

Labran tehokkuus tuli yllätyksenä, sillä paikalla oli muitakin kuin me kaksi. Muutaman minuutin jono ensimmäiselle tiskille ja sitten minuutin odotus labraan. Verikoe otettiin hetkessä ja ovesta ulos. Viimeksi olen käynyt verikokeissa Green Card -prosessin terveystarkastuksessa ja se pulju oli hitain paikka ikinä. Muistissa on myös se, miten kauan Turussa työterveyshuollossa sekä yhdellä yksityisellä terveyasemalla piti odottaa. Pisteet siis tästä kokemuksesta!

Ystävänpäivää muistetaan Yhdysvalloissa aina joka puolella olevilla ällöromanttisilla koristeilla. Myös labran odotustilasta löytyi sydänilmapalloja vielä näin pari päivää Valentine's Dayn jälkeenkin.

Koska ennen verikoetta ei saanut syödä aamupalaa, suunnistimme labrasta Jamba Juicen kautta kotiin. Kiva vihannes-hedelmäproteiinismoothie käynnisti aamun. Sokerimäärä ei onneksi ollut missään esillä, mutta ainakin proteiinia tuli yli 10 grammaa.

Päivästä on tulossa sateinen. 

Olen tämän viikon sairaslomalla. Tai siis en vain käy ohjaamassa tuntejani, hankin sijaiset. Sitä virallista sairaslomaa minulla kun ei edelleenkään oikeastaan ole tällaisessa lyhyessä tilanteessa. Tämä uusi lääkäri kysyi muuten automaattisesti, tarvitsenko poissaolotodistuksen töihin. Aina aiemminhan minun on pitänyt ruinata sellaisia, ja ne ovat yleensä olleet käsinkirjoitettuja riipustuksia jossain tyyliin post it -lapussa. Nyt tuli virallinen tietokoneella tehty todistus. Toinen pointsi tästä! Tosin en hyödy tällaisesta todistuksesta tässä kohtaa mitään, mutta hyvä tietää jatkoa varten.

Maanantaina ohjasin vielä tuntejani, ja sain yhdeltä bagel-kahvilan omistavalta osallistujaltani lahjan tuntini jälkeen: 5 erilaista bagelia ja cream cheese -purkin. Auto oli murusissa sen jälkeen, kun mutustelin näistä puolet ajomatkalla toiselle tunnilleni. Mieheltäni tuli vähän sanomista jälkikäteen. ;) Viime viikolla sain eräältä toiselta osallistujaltani "free consultation & massage" -kortin hänen omistamaansa hierontapaikkaan, kun kipeä kroppani esti minua käyttämästä kunnollisia painoja pumppia ohjatessani. Kätevä työ tämä kun porukka lahjoo kaikenlaisella, haha.

Sirkustelua ja ulkoilua

Meidän viikonloppuun kuului Cirque du Soleilin esitys ja ulkoilua.

San Josehen tullut esitys oli Luzia, meksikolaisvaikutteinen spektaakkeli.

Olen aiemmin nähnyt vain yhden Cirque du Soleilin esityksen, se oli Las Vegasissa. Luzia-esitys tuli kiertueelle San Josehen, ja halusin katsomaan sitä, vaikka liput eivät tietenkään olleet ihan halpoja. Oli todellakin rahan arvoista. Hienot lavasteet, vaikka kiertueesta onkin kyse, ja loistavia temppuja.

Amerikkalaiset varustautuvat sirkusesitykseen kuin leffateatteriin snäksiensä kanssa. Toki ehkä jos Cirque du Soleilia vertaa sirkuksiin, niin joo, ehkä hattarat ja popparit voi ymmärtää. Itse kuitenkin vertaan tällaista esitystä enemmänkin teatteriin, joten popkornit ja muut rapisteltavat eväät vähän naurattivat. Jos missä tahansa lavalla on eläviä ihmisiä, eväät eivät mielestäni ihan kuulu yleisöön, mutta kannattaa ehkä vain unohtaa oma suomalaisuus ja mennä maassa maan tavalla. Teatterissa täällä ei sentään poppareita myydä, mutta keksejä ja karkkipusseja kylläkin, joten ero ei ole suuri. Harvoin tosin niitä snäksejä rapistellaan ihan kesken esityksen, mutta olen minä sitäkin tekeviä ihmisiä nähnyt (tai pikemminkin kuullut).

Hattaraa ja karkkia esitykseen mukaan? Mikä ettei. 

Mieheni kaipaisi suomalaista pullakahvitarjoilua, mutta onneksi sipseilläkin pärjää aina.

Sunnuntaina kävimme vähän ulkoilemassa, kun oli sadeton viikonloppu. Valitsimme Skyline Ridge Open Space Preserven. Olemme ajaneet tuon ohi kerran, ja olin ottanut sen nimen ylös. Alue oli meiltä vajaan tunnin päässä, ylhäällä vuoristossa kukkuloilla.

Up, up and up we go.

Paluumatkalla piti pysähtyä vähän turisteilemaankin. 

Ulkoilupaikan maisemissa ei valittamista.

Näiden sateiden jälkeen saa kyllä vähän miettiä, minne lähteä, ettei uppoa nilkkojaan myöten jonnekin mutaan poluilla. Keli on tietenkin vain pukeutumiskysymys, mutta kun meillä ei ole tilanteeseen sopivia vedenkestäviä kenkiä. Varmaan pitäisi ostaa sellaiset, kun ei Kalifornia näköjään olekaan aina kuiva.

Kangaslenkkarit olivat aivan mutaiset tämän jälkeen. 

Joskus ulkoilupaikoissa ärsyttää puuttuvat kyltit ja kunnon opasteet. Aina paperisia karttoja ei ole saatavilla (joskin me aina käytämme nettikarttaa offline-tilassa - kenttää näissä paikoissa ei todellakaan pahemmin ole). Tässä oli kyllä kyltti, mutta tietyllä tavalla vähän tulkinnanvarainen. 

Runsaiden sateiden jäljiltä tuolla alueella olikin nähtävillä pienoista storm damagea. Finglish on aivan liian hauskaa, joten en jaksa suomennella termejä, ja sitä paitsi ilmaisu "myrskyn aiheuttama tuho" kuulostaa turhan mahtipontiselta tähän. Ja sitten taas termi "sateen aiheuttama tuho" on suomalaisen korvaan ehkä vähän liian lievä, jos mielessä ovat jotkut pienet Turun tihkusateet.

Esimerkki mud slidesta, hyvin pienestä sellaisesta. Kuvitelkaa tämä sata kertaa isompana autotien vieressä. Santa Cruziin johtava päätie on täällä ollut päiväkausia tukossa mud sliden takia. 

Maa saattaa myös pettää kovan sateen jälkeen. 

Tässä ei näy tuhoja, mutta tuolla metsikössä oli kaatuneita puita ja kaikenlaisia risuja lentäneinä sinne tänne. Tämä lammikko muistutti minua muuten yli kaiken Turun Aurajoesta. Samanlainen p***alammikon värinen.

Pohjois-Kalifornia ei ole vielä selvinnyt sateista, ja nytkin ennustus lupaa sadetta monelle tulevalle päivälle. Ehdin jo sammuttaa lämmityslaitteemme, kun oli lämpimiä päiviä välissä ja sisälle tuli kuuma, mutta kaduin sitä jo muutamana aamuna, kun olin jäätyä. Piti siis laittaa lämmitys takaisin. Ei se kevät vielä tullutkaan.

Tosin siitä päätellen, miten kukat ovat alkaneet kukoistaa, kevät todellakin on tullut. Bongaa kuvasta myös ihmisten heittämiä roskia.