torstai 21. joulukuuta 2017

Kuivan joulukuun Yosemiten kansallispuisto

Vietimme tämän viikon alussa äitini ja mieheni kanssa pari yötä Yosemiten kansallispuistossa. Äidilleni tämä kerta oli ensimmäinen Yosemitessa, minulle ja miehelleni jo kolmas. (Ensimmäinen kertamme oli vieraidemme kanssa loppukeväällä 2015 ja siitä voi lukea täältä. Toinen kerta oli samana vuonna, mutta kesällä, ja silloin kapusimme kuuluisan Half Domen huipulle. Lue siitä seikkailusta täältä.)
Kuuluisa Tunnel View -näköala.
Meitä oli vähän epäilyttänyt Yosemiteen lähteminen joulukuussa, sillä lumitilanne aiheuttaa epävarmuutta korkealla vuoristossa, jossa kansallispuisto sijaitsee. Siellä kun tulee lunta, niin sitä saattaa tulla kerralla sellaisia määriä, että jotkut Suomen Lapin kinokset kalpenevat siinä rinnalla nopeasti. Yosemitessa ei kuitenkaan nyt ollut lumesta tietoakaan. Yleensä joulukuussa ei vielä mitään isoja kinoksia ole, mutta kyllä silti ilmeisesti lumisade on ihan normaalia. Kuulinkin hotellin respan puhuvan siitä, että yleensä joulukuussa on satanut lunta, mutta tänä vuonnapa ei. Vähän huvittavaa, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun Yosemitessa ei sada lunta silloin, kun minä ja mieheni siellä vierailemme. Aiemmat kertamme ovat olleet toukokuussa ja keskellä kesää, ja todellakin törmäsimme lumisateeseen molemmille kerroilla.
Hieman huurteinen maa oli talvisin näky, johon törmäsimme. Kuvassa vasemmalla kuuluisa Yosemiten kallio El Capitan.
Kalifornia on kärsinyt mutu-tietoni perusteella tänä syksynä ja alkutalvena sateiden puutteesta. Toistaiseksi tänä talvena ei ole satanut oikeastaan juuri ollenkaan. Loppusyksystä taisi olla parisen viikkoa, joiden aikana satoi muutamia kertoja, mutta niihin kertoihin sade onkin sitten jäänyt. Nyt joulukuussa ei ole satanut kertaakaan. Tai ei ainakaan päivällä ole, öistä en tiedä. Tämä on neljäs asuinvuotemme Piilaaksossa ja jokaisena aiempana vuotena joulukuussa on jo satanut. Tämä alkutalvi on siis ollut ihmeellisen kuiva, mikä varmasti heijastuu Yosemiteenkin.
Piilaaksosta ajaa Yosemiteen reilussa 3 tunnissa, jos on onnekas, eikä osu ruuhkaan. Ajomatka kulki keskellä keltaisia kukkuloita. Viime vuosina tähän aikaan sade on jo saanut kukkulat vihertämään enemmän.
Lumisateilta siis vältyimme tällä kertaa, mutta kylmä Yosemitessa kyllä oli. Öisin oli kunnolla pakkasta, jopa -11 astetta, mutta päivisin aurinko onneksi lämmitti lämpötilan parhaimmillaan yli 10 asteeseen. Minä olin varustautunut mieheni sanoin kuin pohjoisnavalle: mukana oli yhtä paljon vaatteita kuin minulla oli aikoinaan Kanadan talvessa (siellä oli -30 astetta pakkasta). Olen herkkä palelemaan. Untuvatakille, ohuemmalle talvitakille, kahdelle hupparille, kerrastoasulle, lämpösukille ja kolmille erilaisille hanskoille tuli kyllä kaikille tarvetta.
Untuvatakki oli kovassa käytössä.
Teimme kansallispuistossa ainoana kokonaisena päivänämme yhden ulkoilun: nousimme Columbia Rock -kalliolle ihastelemaan ylempää Yosemiten vesiputousta. (Reitin nimi on Upper Yosemite Fall Trail to Columbia Rock.) Nousua reitillä oli 1000 jalkaa eli noin 300 metriä, ja edestakainen matka taisi olla suunnilleen 4 kilometriä pitkä. Matka ei siis ollut pitkä, mutta nousu nyt on aina nousua, ja reitti oli suurimmaksi osaksi kohtalaisen haastavaa kiviporrasta.
Upper Yosemite Fall alhaalta laaksosta katsottuna. Ylemmän Yosemiten vesiputouksen alla on alempi vesiputous, Lower Yosemite Fall, joka peittyy tässä kuvassa puiden taakse. Vaellusreittimme kulki noiden kahden putouksen väliin, ylemmän putouksen juurelle. 
Tällaista kivikkoa oli haastavaa kulkea, etenkinkin alas päin. Kivet olivat hiekan peitossa ja todella liukkaat. Minä liukastuin kahdesti alas tullessa. Peruslenkkarien pohja ei ollut kovinkaan pitävä. 
Matkalla ylöspäin. 
Kiviportaat olivat kuitenkin pieni murhe, kun näkymät olivat tällaiset.
Parin vuoden päästä 60 vuotta täyttävä äitini, joka harrastaa liikuntaa vain hyötyliikunnan kautta ja koiraa kävelyttäessään, teki lähes kuolemaa koko ulkoilun ajan, mutta pääsi ylös asti ja vielä alaskin. Yosemiten infolehtisen mukaan tämä ulkoilureitti on strenuous eli rankka. Tuli siis todistettua, että näihin amerikkalaisten mittapuulla "rankkoihin" ulkoilureitteihin kykenee kyllä rapakuntoinenkin. Aikaa meillä tosin vierähti hiukan enemmän kuin infolehtisen ilmoittama keskimääräinen aika, joka ko. reitille pitäisi varata. Olin äidistäni silti todella ylpeä.
Kannatti kivuta ylös asti Columbia Rockin päälle, sillä sieltä avautui aivan mahtava näkymä alas Yosemiten laaksoon ja kuuluisaan Half Domeen. Muisto siitä, että olemme mieheni kanssa kiivenneet tuon suuren Half Dome -järkäleen päälle, tuntuu aika kaukaiselta. 
Maisemat olivat hienot, mutta Upper Yosemite Fall oli kyllä hiukan pettymys läheltä katsottuna. Tosin tämän lähemmäs emme menneet, vaikka reitti olisi kyllä jatkunut jonnekin tuonne putouksen juureen. 
Me olemme nyt mieheni kanssa käyneet Yosemitessa kolmena eri vuodenaikana: loppukeväästä, kesällä ja alkutalvesta. Kaikissa on puolensa. Keväällä vesiputoukset ovat parhaimmillaan. Kesällähän ne ovat aika kuivia. Nyt putouksissa oli meidän mielestämme ihan hyvin vettä, mutta äitini mielestä ei. Mutta kalifornialainen vesiputous nyt on aina kalifornialainen vesiputous. Ei tässä osavaltiossa vettä pääsee runsaasti ryöppyämään kovin helposti.
Lower Yosemite Fall. 
Bridalveil Fall. 
Äitini tutkimassa luontoa. Taustalla mikäs muu kuin vesiputous. Niitä Yosemitessa siis riittää.
Näin pahimman turistikauden ulkopuolella kansallispuistossa oli ihanan rauhallista; minusta jopa vähän kuollutta. Yleensähän Yhdysvaltojen kanssallispuistoissa saa sietää pahimmillaan ihan järkyttävää ryysistä ja autoruuhkaa (monissa kansallispuistoissa ajetaan autoilla). Nyt parkkipaikat ammottivat melkein tyhjyyttään, millään ulkoilureitillä ei ollut tungosta, Yosemiten teillä ei ollut mitään ruuhkaa, eikä autojonossa tarvinnut seistä kertaakaan. Luonnon rauhasta sai siis nauttia paljon paremmin kuin keväällä tai kesällä. Mitä nyt puistossa oli meneillään paljon kunnostustöitä, ja työkoneiden mekkala kantautui halki laakson ja ylös kallioille.
Autoteillä ei ollut ruuhkia.
En ole vielä aiemmin nähnyt Yosemiten laaksoa niin hiljaisena ja rauhallisena kuin nyt.
Kaunis joulukuinen ilta. Tai siis kello viisi auringon painuessa alas.
Huono puoli tässä ajankohdassa oli aikaisin tuleva pimeys: aurinko laski jo ennen viittä ja täysi pimeys laskeutui kansallispuistoon heti viiden jälkeen. Siinäpä ei sitten paljoa ulkoiltu eikä ihasteltu maisemia. Hyvälle hotellihuoneelle tuli siis käyttöä. Yosemitessa kyllä järjestettiin ohjattuja ulkoiluja pimeällä ja esimerkiksi tähtienkatselua. Me olimme kuitenkin vanhoja ja väsyneitä ja lepäsimme hotellihuoneessa.
Me yövyimme Yosemiten laaksossa, ja huoneestamme avautui tällainen näköala. 
Auringonlaskuja pääsi ainakin näkemään helposti, kun aurinko laski niin aikaisin. Half Dome värjäytyi kauniisti auringon laskiessa.
Äitini ottama kuva.
Tämä kertamme Yosemitessa erosi muuten edellisistä huimasti kännykän kuuluvuuden suhteen. Meillä ei koskaan aiemmin ole ollut kännyköissä kenttää Yosemitessa. Ei tietenkään ole, sillä sijaitseehan kansallispuisto vuoristossa keskellä ei-mitään, ja meidän operaattorimme nyt ei muutoinkaan ole tunnettu kattavimmasta kuuluvuudesta. Netistäkin on aiemmin Yosemitessa saanut vain haaveilla, sillä vaikka wifi olisi ollut tarjolla hotellissa, ei se oikeasti käytännössä ole toiminut. Mutta mitäs mitäs nyt tällä kertaa! Meillä oli kenttää useassa kohdassa jopa useampi palkki. En tiedä, onko operaattorimme parantanut kuuluvuuttaan Yosemiten laaksossa vai onko merkitystä ehkä myös sillä, ettei kansallispuistossa ollut paljon ihmisiä. Olin joka tapauksessa todella yllättynyt. Hotellimme tarjosi myös wifin, mutta se ei kyllä toiminut kovinkaan hyvin, sillä sen hitaus oli kuolleitakin hitaampi.
Uskomatonta mutta totta - puhelimessani oli kenttää Columbia Rockin päällä Yosemiten laakson yläpuolella. 
Äitini oli todella iloinen päästessään näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Minulle ja miehellenikin oli kiva käydä taas, sillä edellisistä kerroista on jo vierähtänyt aikaa. Onhan tuo Yosemite aivan upea mesta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti