Joulureissussa ja burnoutissa Suomessa

Hei taas! Mites kaikkien joulut ja välipäivät ovat sujuneet? Me kävimme mieheni kanssa viettämässä joulun Suomessa pitkästä aikaa. Edellisen kerran koimme Suomi-joulun 4 vuotta sitten! Huh kun siitä onkin kulunut aikaa. Viimeiset kaksi joulua äitini on viettänyt meidän kanssamme Kaliforniassa ja sitä edellisen joulun vietimme mieheni kanssa kahdestaan. Oli siis todellakin aika kokea joulu jälleen Suomessa. Ja olihan muutoinkin edellisestä Suomessa käynnistämme kulunut 1,5 vuotta. Emme tosiaan käy siellä turhan usein.

Me tilasimme valkean joulun ja saimme sen! Lunta satoi sinä päivänä, kun me saavuimme, ja ilma pysyi pakkasella jouluun. Sitten tulivat nolla- ja plussakelit. Kuulemma Turussa ei ole ollut jouluna lunta sen jälkeen, kun me olimme siellä 4 vuotta sitten. Sattumaa? :D Tämä kuva on muuten Naantalista jouluaatonaattona.

Lähdimme reissuun 16. päivä ja tulimme kotiin eilen 29. päivä. Kyseessä oli siis tehokas kahden viikon pyrähdys. Reissusta toipumiseen saattaa mennä hetki. Minä olin hyvin väsynyt koko reissun ajan, sillä matkustaminen Suomeen aiheutti yli vuorokauden pituisen univelan (Kuka pystyy nukkumaan lentokoneessa? Minä pahemmin en.) ja sitten painoi jetlag ja sitten päälle vielä se Suomen tolkuton pimeys... Olin unohtanut, miten pimeää siellä on tähän aikaan vuodesta. Ensimmäisenä aamuna luulin heränneeni keskellä yötä, mutta ei, kello oli vain puoli yhdeksän aamulla.

Jatkuva pimeys ja auringon valon puute sai väsymykseni pysymään ja kestämään vielä senkin jälkeen, kun jetlag sinänsä oli voitettu. Näin Suomessa auringon ehkä kaksi kertaa, ja se kyllä vaikutti. En ole koskaan ajatellut itseäni sää-ihmisenä, sillä Suomessa asuessani tykkäsin pimeydestä, enkä kokenut kaamosaikaa kamalana. Mutta nyt huomaan, että kyllähän se auringon valo tekee tehtävänsä fiiliksen luomisessa.

Entisen mäyräkoirani, nykyisen äitini mäyräkoiran kanssa ulkoilemassa siihen aikaan, kun aamun ruotsinlaivat ovat satamassa. Minulla on tällainen kuva myös edelliseltä Suomi-reissultamme. Kun olen ulkona aamulaivojen kanssa samaan aikaan, jetlag on ollut todellinen. 

Otsikossa puhun joulureissusta, sillä haluan tietoisesti yrittää välttää termiä loma. Kuinka moni ulkosuomalainen kokee Suomessa käymisen lomana? Ei varmaan kovin moni. Ulkosuomalainen varmasti tietää sen tunteen, miten Suomessa käyminen tuntuu yleensä kaikelta muulta kuin joltain lomalta: pitää nähdä sukua ja perhettä ja tehdä sitä, tätä ja tota rajallisessa ajassa. Meillä on tietyllä tavalla mieheni kanssa aina ollut hyvä tilanne: Perheemme asuu Turussa ja Paimiossa, joten meidän ei tarvitse juosta ympäri Suomea sukuloimassa. Perhe on helposti tavattu. Suurin osa kavereistamme asuu myös Turussa. Ja yleensähän kaverit ovat töissä, joten ei heitä ehdi nähdä koko aikaa tai edes montaa kertaa. Yleensä Suomi-reissumme ovat menneet siten, että mieheni käy töissä aina välillä Turun-toimistossa ja minä istun äitini luona valittamassa sitä, että on vähän tylsää.

Ihana Aurajoki ja kuusikoristeet.

Aurajoki on kaunis kesällä ja talvella, jos on lunta. 

Tuomiokirkon joulukuusi näyttää kyllä aina samalta.

Tällä kertaa tilanne oli kuitenkin toinen. Minä taisin vasta nyt kokea todellisen ulkosuomalaisen Suomi-burnoutin: ohjelmaa oli paljon ja olin väsynyt koko ajan. Totta kai päälle tuli myös vähän flunssaa. Joulunpyhät veivät kätevästi pitkän pätkän reissustamme, mutta en nyt sanoisi, että joulu on mitään burnoutista vapaata aikaa, haha. Jo ennen matkaamme sain sovittua treffejä kavereiden kanssa siten, että oikeastaan jokaisena päivänä ennen joulua ja sen jälkeen oli jotain menoa, joinakin päivinä jopa useita menoja. Yksi kaverini tuli entisestä kotikaupungistani Vaasasta saakka katsomaan minua Turkuun, ja yövyimme yhden yön hotellissa. (Suomalainen hotelliaamupala - voi mitä ihanuutta! Olin siitä niin huumassa, että se oli kaverini mielestäni jopa hellyyttävää.) En ehtinyt koko reissun aikana käymään edes ryhmäliikuntatunneilla muuta kuin kerran! Tuo kertoo jo aika paljon kiireestäni, sillä yleensä olen jo ensimmäisenä päivänä häipynyt jumppaan hoitamaan aikaerorasitustani, ja käynyt jumpissa useampia kertoja.

Kaverini kodissa oleva liitutaulukalenteri kuvasti hyvin onnekasta tilannettani: sain nähdä kavereitani jopa kolmena eri päivänä!

Burnout oli siis taattu, mutta toisaalta fiilis oli mukava. Oli ihanaa viettää joulua kaikkien perheenjäsenten kanssa, ja kerrankin sain nähdä kavereitani kunnolla, vaikka tietenkin olisi ollut mukavampi nähdä kaikkia vielä enemmänkin. Täytyy sanoa, että melkein jopa lähdin kotimatkalle Suomesta sellaisella fiiliksellä, että olisi tehnyt mieli viettää siellä vielä pari päivää. Mutta vain melkein. Olen kyllä sitä mieltä, että kaksi viikkoa on tarpeeksi pitkä aika Suomi-reissulle, vaikka sainkin vähän palautetta tästä mielipiteestäni. Pidempi aika aiheuttaa minulle vain liikaa hämmennystä. Vaikka olen asunut ulkomailla melkein 5 vuotta, Suomeen meneminen tuo aina kummallisen olon ja kyseenalaistamisen tunteen. Miksi asun missä asun ja minne oikeastaan kuulun vai kuulunko enää minnekään? Fiiliksiä Suomessa on hauska käydä katsastamassa aika ajoin, mutta ei sinne pitkäksi aikaa voi jäädä...

Pääsimme pitkästä aikaa Turun joulurauhanjulistukseen. Edellisvuosina olemme katsoneet sen Yle Areenasta 10 tuntia myöhässä. Livenä tuollahan ei näe mitään, mutta fiilis on omanlaisensa. Ilma oli kunnolla pakkasella ja minua palelsi hiukan, mutta eipähän tarvinnut todeta, että "Onpa Turussa ankea sää", kuten edellisvuosina Areenaa tuijottaessa olemme todenneet.

Joulun jälkeen alkoivat sitten ne kelit, joita ei ole yhtään ikävä. Kummallista kyllä kroppani tiesi heti, miten tällaisessa kelissä kävellään. Ei kovaa eikä hyvin, vaan tepastellen. 

Kotiin oli siis juuri hyvä ja sopiva hetki palata. Haluan aloittaa uuden vuoden siellä, missä asun. Piilaakson ilma tuntuu muuten todella keväiseltä, kun kaksi edellistä viikkoa on mennyt Suomen joulukuisessa talvessa: kukkulat ja nurmikot vihertävät, aurinko paistaa ja ilma on mukavan raikas 10-15 asteinen. Tuo ilma tuntuisi varmaan kylmältä, jos en olisi ollut Suomessa palelemassa, mutta eilen lentokentältä ulos astuessa se tuntui äärimmäisen lämpöiseltä, kun aurinkokin paistoi. Mitä nyt asunnossamme sisällä oli 16 astetta lämmintä ja kaikki pinnat hohkasivat kylmyyttä, kun lämmityslaitteet ovat olleet kiinni kaksi viikkoa.

"Miksei täällä ole ketään?" Turku-Helsinki -moottoritie aamuyöllä kello 2:30. Ja ei, emme olleet tulossa yökerhoilemasta, vaan lähdössä lentokentälle ja kohti kotimatkaa. En tiedä, onko Piilaaksossa koskaan hetkeä, jolloin motarilla ei kulkisi useita autoja. En ole koskaan nähnyt sellaista hetkeä, ja olen ollut liikenteessä öisinkin.

Näin sujui siis meidän joulun aikamme tänä vuonna. Saa nähdä miten ensi vuonna.

Tein muuten Suomessa jotain mitä en ole koskaan aiemmin tehnyt - pyörähdin alasti lumihangessa saunavilvoittelun aikana! Sain myös laskea mäkeä pulkalla. Muistaakseni en ole pulkkaillut sitten lapsuuteni jälkeen. Loistopuuhia joululle siis.

Pulkkamäkeen asti en päässyt, mutta laskin pururadan mäessä. Kyydissä edessäni on ystäväni lapsi, jolla meni ehkä kuulo, kun minä huusin pulkassa pelosta ja ilosta mäkeä laskiessa.

Kuka muuten söi aivan liikaa suklaata jouluna? Minä en. Söin suklaita 7 päivää putkeen, mutta olisin voinut viettää Suomessa pari lisäpäivää ehkä jo senkin takia, että olisin ehtinyt syödä enemmän... :D

Kun ulkosuomalaisen päästää joulusuklaiden äärelle kaupassa, tilanne saattaa riistäytyä käsistä helposti ja kovalla vauhdilla. Tässä minun ja mieheni iltapalaa sen jälkeen, kun oli ensin vedetty ruokaöverit jouluruokien kanssa. Mitään en kadu, paitsi sitä, etten tuonut tarpeeksi suklaita mukanani kotiin Piilaaksoon.

Kiitollisia ollaan

Jälleen on yksi Thanksgiving takana ja Black Friday ohitettu. Meidän kiitospäivärutiinit ovat näköjään pysyneet samoina vuodesta toiseen. Viime vuonna totesin, että voisin hyvin vain linkata edellisvuoden postauksen, sillä meininki oli aika samanlaista. Sama tilanne on nyt. Kiitospäiviin kuuluu minulla aina olennaisesti omat treenit aamulla kotitalomme kuntosalilla, sillä ohjauksia minulla ei ole, perään paljon kehonhuoltoa ja sitten mies mukana kavereiden luokse naapuritaloon viettämään Friendsgivingia eli kiitospäivää ystävien kanssa.

Tänä vuonna meille tarjoiltiin kokonaisen linnun sijaan kalkkunankoipia. Oikein hyviä! Kuten oli myös maissileipä ja saksalainen ruisleipä. Kuvasta puuttuvat salaatit ja muut. Lautanen aina puoliksi täyteen vihanneksia, oli kiitospäivä tai ei, niin hyvä tulee. :)

Edellisvuosista poiketen minulla oli tänä vuonna myös Black Friday vapaa ohjauksista. Minun piti kyllä ohjata omat aamutuntini normaalisti. Mutta koska Piilaaksossa satoi yhden päivän aikana eli keskiviikkona, kuntosalin katto alkoi vuotaa torstaina. Tervetuloa vanhoihin kalifornialaisiin rakennuksiin! (Tuon saman salin katto vuosi muuten myös alkuvuodesta, kun satoi.) Perjantain tuntini siis peruttiin, sillä tietenkään vesivahinkoa ei saatu korjattua kiitospäivänä.

Ruokakooma torstaina. Sama meno jatkui toki perjantainakin.

En ollut tuntieni peruutuksesta kovinkaan pahoillani, sillä savusta rasittuneet äänihuuleni kaipaavat lepoa. Laitoin kuitenkin kiitospäiväherkuttelut tehokkaaseen käyttöön ja ajelin toiselle kuntosalille tekemään pitkän jalkatreenin salin puolella. Sen jälkeen kelpasi lähteä siihen jo myöskin perinteeksi muodostuneeseen Friendsgiving Vol. 2 -herkutteluun eli syömään kiitospäivältä jääneet tähteet. San Jose Sharksien peli tuli katsottua siinä ohella, enkä minä muuten koskaan katso jääkiekkoa televisiosta.

Tänä vuonna Friendsgiving oli kyllä hiukan haikea, sillä tämä Suomi-porukka, jossa olemme viime vuosina kiitospäivät viettäneet, ei enää ensi vuonna pääse kokoontumaan samanlaisena. Yksi jäsenistämme muuttaa nimittäin takaisin Suomeen. Hän on mieheni työkaveri, joka muutti Piilaaksoon samaan aikaan meidän kanssamme. Luonnollisesti siis hänen päätöksensä muuttaa takaisin kolahtaa. Mutta ei siitä nyt enempää.

Tänä vuonna olimme kiitollisia siitä puhtaasta hengitysilmasta ja sateesta, jota tuli mustan perjantain kunniaksi lisää. Niin ja totta kai hyvästä ruoasta, jota meidän ei taaskaan tarvinnut tehdä itse. Kiitos kokkaajille ja järjestäjille!

Kiitospäivän aamuna näkyi tällainen ihme - sininen taivas! Sitä ei ollutkaan näkynyt pariin viikkoon kaiken savun takaa. 

Huomenna lauantaina koittaa arki sen suhteen, että ohjaan taas tavalliseen tapaan aamupäivän bodyflow-tuntini. Mutta onhan tämä fiilis tässä nyt ihan se, että viikonloppuja tulee kaksi kertaa putkeen. Kiitollisina kai siitäkin saa olla.

Maailman epäterveellisin ilma ja sadetta puolen vuoden jälkeen

Vihdoin ja viimein täällä satoi tänään. En muista edelliseltä neljältä syksyltä kertaakaan tällaista tilannetta, että ensisade olisi tullut vasta marraskuussa. Yleensä on satanut jo syyskuun lopussa tai vähintään lokakuussa. Sadeton jakso taisi kestää noin kuusi kuukautta. Ei paljon siis se kuuluisa haravointi auta Kalifornian maastopaloissa.......

Sade oli odotettu sekä kuivuuden että maastopaloista johtuvan epäterveellisen ilman takia. Edellisen postaukseni jälkeen tilanne ilmanlaadun suhteen paheni: Bay Arealle jumahti maastopalojen seurauksena maailman huonoin ilmanlaatu. Siinä jäivät Kiinan ja Intian isot kaupungit hetkeksi jälkeen. Pahin tilanne oli San Francicossa, joka oli kait muutaman päivän ajan maailman saastunein paikka. Ihan käsittämätöntä. San Josessa tilanne oli onneksi hitusen parempi, mutta Air Quality Index (AQI) pomppi päivittäin reilusti yli luvun 150 ja lähelle 200:a, muutaman kerran jopa yli 200. Varoituksia alkoi tulla terveydelle "erittäin haitallisesta" ilmanlaadusta.

Löysin viime viikonloppuna mielenkiintoisen appin nimeltä "Sh**t! I Smoke", joka rinnastaa ilmanlaadun siihen, kuinka monen tupakan polttamista ulkoilman hengittäminen vastaa. (Tuskin sisäilman hengittäminen hirveästi parempaa oli näissä paikallisissa pahvitaloissa, joissa vetää.) Olen iloinen, etten löytänyt tuota appia aiemmin. Viikonloppuna San Josen ilma vastasi "vain" vajaan kahdeksan tupakan polttamista. Uskomattoman ällöttävä ajatus, mutta toisaalta aiemmin viikolla sillä samalla vaivalla, kun hengitteli Piilaakson ilmaa, olisi vissiin voinut sauhutella reilusti yli 10 tupakkaa päivässä. Minä aloinkin kutsua ulos menemistä tupakkatauoksi. En kyllä ole varma, miten tosissaan tuo appi kannattaa ottaa.

Aah, sunnuntaina käväisy ulkona oli kuin seitsemän tupakan sauhuttelu. Mikä oli ilmeisesti paljon vähemmän kuin mitä edellispäivinä oli ollut, mutta onneksi en silloin vielä tiennyt näin masentavasta appista nimeltä Sh**t! I Smoke.

Teoria laskentatavan takana. Tuskin huipputieteellistä, mutta ihan mielenkiintoista. 

Ajatus siitä, että keuhkoni vetivät sisäänsä samaa määrää epäterveellisyyttä kuin ne vetäisivät, jos polttaisin 8 tupakkaa päivässä, oli masentava. Minun oireenikin pahenivat viime viikon lopussa, kun ilma paheni. Äänihuuleni ovat nyt kipeät melkein samalla tavalla kuin ne olivat pari vuotta sitten, kun menetin ääneni ohjaamisen takia. Siihen melkein tottui, että silmiin sattui koko ajan, päätä särki ja väsytti, mutta äänihuulikipuni oli kuin herätys vanhaan painajaiseen. Sitten kuulin vielä, että ilma oli erityisen vaarallista, koska Paradisessa paloi paljon esimerkiksi vanhoja taloja, joissa oli asbestia. En tiedä, kuinka paljon näitä juttuja liioitellaan, mutta en varmasti ollut ainoa, joka oli huolissaan. Jotkut lähtivät Piilaaksosta jopa pois pakoon kohti etelää tai itää paremman ilman perässä (aika kauas piti mennä ennen kuin ilma parani). Meillä ei ollut edes niitä maskeja. Ajattelin, että elävät ne ihmiset Aasiassakin sitä ilmaa hengitellen. Ja toisaalta edelleen me olimme turvassa, emmekä ole menettäneet mitään paitsi ehkä hiukan keuhkojen (hetkellistä?) terveyttä, mikä on oikeasti pieni murhe verrattuna niihin murheisin, joita lukuisat lähempänä paloja olleet ihmiset ovat kohdanneet.

Laskujeni mukaan tätä epäterveellistä ilmaa kesti 13 vuorokautta, mutta tänään koitti parannus, kun satoi. Olin aivan onnessani, ja niin oli moni muukin. Sade paransi ilmanlaatua niin paljon, että AQI putosi näin iltaa kohden kunnolla alle luvun 50, jonka alle menevät luvut ovat jo hyvää ilmaa. Vau. Jos tämä osavaltio jotain kaipaa, niin ilmaa puhdistavaa ja luontoa kosteuttavaa sadetta. Toki nyt tietenkin pelätään sateesta aiheutuvia ongelmia, kuten mutavyöryjä.

Märkää maata ei olekaan näkynyt sitten... öh... huhtikuun lopun?

Huomenna torstaina Yhdysvalloissa on Thanksgiving eli kiitospäivä. On hyvä muistaa tässä vaiheessa olla kiitollinen puhtaasta hengitysilmasta. En ikimaailmassa ole koskaan kuvitellut asuvani paikassa, jossa hengittäminen voi olla vaaraksi terveydelle. Osaanpahan arvostaa tästä lähin luksusta nimeltä puhdas ilma. Suomessa asuneelle se on ollut ikävä itsestäänselvyys.

Savua ja sisätiloja - Camp Fire -maastopalo vaikuttaa Piilaaksossa saakka

On taas se aika vuodesta, kun Kaliforniassa roihuaa. Nyt pahemmin kuin koskaan ennen, kuten kaikki uutisia lukeneet ja katsoneet varmasti tietävät. Viime vuoden lokakuussa kirjoitin pahoista maastopaloista, kun savu kulkeutui Piilaaksoon saakka (klik). Sama tilanne on nyt.

Pohjois-Kalifornian historian yksi pahimmista paloista eli Camp Fire -palo Paradise-nimisen kaupungin lähistöllä alkoi viikko sitten torstaina. Paradise sijaitsee meiltä noin 300 kilometrin päässä eli ei todellakaan lähellä. Palot ovat levinneet laajalti ja ovat niin pahoja, että savu alkoi kulkeutua tuulen mukana Piilaaksoon saakka heti viime viikon torstaina. Pienempiä paloja on myös lähempänä totta kai (Kaliforniassa palaa ihan liian paljon ja liian usein).

Viime perjantaina aurinko paistoi savuverhon takaa. Mieheni kutsui sitä "maailmanlopun tunnelmaksi". 

Tänään lankoni vaimo lähetti minulle viestin, jossa kertoi, että Suomessa uutisoidaan jo siitäkin, että savu tulvii Piilaaksoon saakka. Hän halusi tietää, onko meillä kaikki ihan hyvin. Kyllähän meillä on. Viime perjantaina minulla oli vaikeuksia ohjata, sillä herkkä kurkkuni reagoi helposti muutoksiin, kiitos äänihuuliongelmahistoriani. Silmiäkin kirveli ja väsytti koko ajan, pää tuli kipeäksi savun hajusta, joka tunkeutui jopa sisätiloihin. Viikonlopun vietimme pitkälti sisällä, kuten monet muutkin Piilaaksossa, sillä Air Quality Index (AQI) oli reilusti yli 150, joka on raja epäterveelliselle ilmalle kaikille. Indeksi heittelehti jossain 170 molemmin puolin. Ihmisiä kehotettiin olemaan sisätiloissa niin paljon kuin mahdollista. Jopa mieheni valitteli viikonloppuna huonoa oloa yläkropassa, eikä hän koskaan valita. (Jälleen kerran ihmettelen sitä, miten ihmiset Aasiassa kestävät jatkuvasti huonoa ilmanlaatua, jossa indeksit paukkuvat jonnekin useaan sataan. Tottuuko siihen vain?)

Air Quality Index Bay Arealla ja sen läheisyydessä tällä hetkellä. San Jose on sarjassa unhealthy. 

Huono ilmanlaatu on jatkunut tällä viikolla. Monena päivänä AQI on mennyt yli 170:n, mutta sentään savu ei enää haise. En tiedä, miksei enää haise. Ennusteiden mukaan ilmanlaadun Piilaaksossa piti parantua tänään keskiviikkoon mennessä. Ei parantunut. Tänään oli todella savuista, ja nytkin illalla AQI on 174. En muista, koska olisin viimeksi kunnolla nähnyt Piilaakson kukkulat, sillä ne tuntuvat olevan joka päivä savun peitossa.

Tässä kohtaa kaukaisuudessa yleensä näkyvät Piilaakson kukkulat. Eivät näkyneet tänään. Vaikka taivas on hämmentävän sininen, savua leijaili ympäriinsä ja se peitti kukkulat kokonaan. 

Savun kulkeutuminen tuulen mukana ei ole mikään iso juttu sinänsä. Turvassahan me olemme. Me voimme pysytellä sisätiloissa. Meidän koti ei ole palanut, eikä meidän tarvitse evakuoitua. Turha valittaa. Savun kulkeutuminen satojen kilometrien päähän kertoo kuitenkin siitä, miten kokonaisvaltaisesti maastopalot vaikuttavat koko Kaliforniaan. Vuosittain toistuvat ja näköjään entistä rajummat ja isommat palot eivät kosketa vain niitä, jotka menettävät kotinsa tai jotka joutuvat evakkoon, vaan koko osavaltiota. Vaikutukset ovat varmaan niin suuria, etten minä niistä osaa edes kertoa. Täällä Kaliforniassa puhutaan siitä, että maanjäristysten lisäksi ihmisten on alettava varautua entistä pahempiin maastopaloihin. Maa on liian kuivaa, eikä siihen taida olla tulossa muutosta noin vain.

Ensi viikon lopulla saattaa sentään sataa, jos pitkänajan ennusteeseen on luottaminen (tuskin siihen on). Tänä syksynähän ei ole tainnut sataa vielä kertaakaan, ei ainakaan sillä tavalla kunnolla (pienistä tihkuista en tiedä mitään). Ei ole satanut sitten kevään jälkeen. Lausahdus "Pray for rain" ei liene pahitteeksi, vaikken rukoilemisesta niin perustakaan.

Halloween on hieno päivä

Halloween. Se on sellainen päivä, jolloin amerikkalainen överiys valtaa monet aikuisista lapsiin.


Se on päivä, jolloin minä sain vihdoin kaivaa vaatehuoneesta kaksi vuotta sitten ostetut mehiläissiivet ja laittaa ne päälleni jumppatunnilleni. Kahtena edellisvuonna olen ollut kipeä ja ostokset ovat jääneet käyttämättä, sillä en ole voinut ohjailla. Olen yleensä aina kipeä Halloweenina, ja nytkin itse asiassa viime viikonloppuna minulla oli flunssaoireita (mieheni todennäköisesti toi flunssan taas työmatkaltaan Arizonasta, aivan kuin viime vuonnakin). Onneksi kuitenkin paranin tarpeeksi, jotta pääsin tänään vetämään bodyattackin hepenissäni. Päivän toinen tuntini, bodypump, oli peruttu Halloweenin takia.

Jos haluat tehdä jumppatunnista, etenkin paljon juoksemista ja hyppimistä sisältävästä bodyattackista, astetta haastavampaa, heitä yllesi siivet. Ihme kyllä nuo kestivät ehjinä koko tunnin ja sarvetkin pysyivät päässä, mutta voi että noiden siipien kanssa olikin ärsyttävä pomppia, kun ne pomppivat mukana. Oli sen arvoista kuitenkin, sillä moni osallistuja hymyili ihan vain siitä ilosta, että ohjaaja näytti varmaan vähän dorkalta. 

Se on päivä, jolloin on ihan normaalia, että autohallissa tulee vastaan aikuinen naapuri pukeutuneena noita-asuun. Luuta lensi takapenkille ja suippohattu piti ottaa päästä, jotta mahtui istumaan autoon. Normimeininki.

Päivä, jolloin on ihan normaalia, että missä tahansa tulee vastaan aikuinen pukeutuneena mihin-lie asuun. Ei tarvitse olla menossa Halloween-bileisiin. Voi olla menossa ihan vain arkisesti töihin.

Päivä, jolloin saan bodyattack-tunnillani sanoa lauseita kuten "Imagine this is the spookiest scary house of Halloween, and you need to get yourself out of here AS FAST AS YOU CAN", kun yritän coachata osallistujiani liikkumaan vikkelämmin bodyattackin ketteryys (Agility) kappaleessa 7. Vauhti kiihtyi muuten heti! (Niille, jotka eivät tiedä, tiedoksi, että erilaiset kauhutalot ovat tavallisia viihdykkeitä tähän aikaan vuodesta. Kauhutaloja voi aueta ihan minne tahansa.)

Päivä, jolloin saan sanoa muitakin kummallisia virkkeitä, kuten vaikkapa "You can do bodyattack with me every Wednesday, but you can see a deflated panda only once a year. Or maybe only once in a life time". Tämä oli vastauksena eräälle osallistujalleni, joka ei tullut tunnilleni ja joka tarjosi minut myöhemmin nähdessään tarinan siitä, miten meni aamulla attackin sijasta lapsenlapsensa Halloween-bileisiin vain nähdäkseen lapsen puhallettavan panda-asun (älkää kysykö...) tyhjentyvän epäonnisesti. Häntä hiukan harmitti, että hän oli missannut aamuattackin lapsen itkun takia, mutta onneksi minulla oli tarjota positiivinen näkemys asiaan.


Päivä, jolloin saa ehkä vihdoin sanoa hyvästit monille kurpitsoille, joita on syyskuusta alkaen näkynyt joka kulmassa ja välissä. Syksy on kaunista aikaa, kun kurpitsat levittäytyvät joka puolelle, mutta rajansa siinäkin, kauanko niitä jaksaa ihastella. Sitä paitsi minun kotiin ostamat kurpitsat ovat jo homeessa.

Syyskoristeita.

Ovathan kurpitsat hienoja, kun ne laitetaan julkisille paikoille koristeiksi. Tämä kuva on San Franciscosta.

Päivä, jolloin myös naapurimme kurpitsa, johon hän oli kaivertanut Seattlen silhuetin (voisi olla myös Tampereen silhuetti, sillä Seattlen Space Needle ja Näsinneula varmasti näyttävät kurpitsaan kaiverrettuna aika samoilta... :D), sai ilmeisesti tarpeekseen kurpitsana olemisesta ja päätti romahtaa.

Halloween-väsymys iski tähän päivää liian aikaisin. Tuossa on komeillut kauniisti kaiverrettu Seattlen silhuetti melkein puolentoista viikon ajan.

Päivä, jolloin en ihan tiedä, mitä vastata tuntemattomalle, joka ensin kysyy, mistä olen kotoisin ja sitten, juhlitaanko Suomessa Halloweenia. Sanoin, että ei oikeastaan. Mutta oliko vastaukseni ehkä hiukan väärä...?


Päivä, jolloin me emme aio liikkua illalla kodistamme yhtään minnekään. Asumme myös paikassa, jonne ei koskaan ole eksynyt yhtään Trick or Treat -kierroksella olevaa, joten Halloweenin voi melkeinpä jo unohtaa. Ei se onneksi haittaa. Minä syön karkkini mieluummin itse kuin jakelen niitä tuntemattomille lapsille.




Jos jotakuta kiinnostaa lukea, miten meitä astetta mielenkiintoisemmat ihmiset ja amerikkalaiset juhlistavat tätä kauhujen päivää, voit lukea ja nähdä kuvia postauksistani mm. vuodelta 2015 tai vuodelta 2014. Kyllä amerikkalaiset osaavat.

Mitä Suomessa asuva ihmettelee Kaliforniassa ja Piilaaksossa? Otos 2.

Kun appivanhempani olivat meillä kaksi viikkoa vierailulla Suomesta, minulla oli jälleen oiva tilaisuus kuunnella kiinnostuneena sitä, mitä kaikkea Suomessa asuvat huomaavat ja ihmettelevät, kun saapuvat Piilaaksoon vierailemaan. Mieheni äiti oli meillä jo toista kertaa, mutta hänen isänsä sen sijaan ensimmäistä kertaa.

Olen jo aiemmin kirjoittanut oman äitini ihmetyksen aiheista pitkän listan, joka löytyy täältä. Tuosta postauksesta on kuitenkin jo melkein kaksi vuotta aikaa, joten ajattelin keräillä näitä hämmästelyjä uuteen postaukseen, vaikka tokihan nuo Suomesta tulevat vieraamme ihmettelevät usein samoja asioita. Kaisa Ribs & Coke -blogin takaa kirjoitti juuri postauksen samasta aiheesta, ja tuttuja juttuja näkyi heidänkin vierailla olevan. Tietyt asiat kyllä ihmetyttävät varmasti ketä tahansa suomalaista, oli tausta mikä tahansa.

Aah, tuliaisia Suomesta. Emme yleensä pyydä karkkia tai suklaata paljon, mutta halusin ehdottomasti maistaa tuota turkinpipppusuklaata. Pyysimme kaksi levyä, saimme kuusi. Näin kolme viikkoa myöhemmin kuudesta levystä jäljellä on enää kaksi, mikä on se syy sille, miksemme normaalisti pyydä suklaata - sen syö pois vain aivan liian nopeasti.

Alla olevista aiheista keskusteltiin meidän vieraiden kanssa. Valokuvat ovat satunnaisia otoksia vieraiden kanssa tekemiemme retkipäivien ajalta.

Liikenteestä

- Lähes jokainen vieras, joka meillä on käynyt, on aina heti laskenut, kuinka monta kaistaa on moottoritiellä, jota ajamme lentokentältä kotiin. Näin nytkin. Vaikka takana olisi joku 20 tuntia matkustusaikaa, suomalainen jaksaa kummastella valtaisaa moottoritietä. Viisi kaistaahan siinä on per suunta, jossain kohtaa jopa kuusi.

- Kun kaistoja on paljon, toki myös autoja on paljon. Autojen määrä hätkähdyttääkin hetkessä Suomesta tulleet. Aivan kamalan paljon autoja, totesivat appivanhempani moneen kertaan. Myös sunnuntaisin, kun ei edes ollut ruuhkaa. Vaikka kaikki kaistat olisivat täynnä autoja, jos vauhti on normaali 65 mph/h (noin 100 km/h) tai yli, ei puhuta ruuhkasta. Silloin kyseessä on vain tavallinen Piilaakson liikenne.

- Appivanhempani ihmettelivät ja sitten ylistivät sitä, miten sutjakkaasti liikenne kuitenkin sujuu autopaljoudesta ja ruuhkista huolimatta. Olimme muutaman kerran liikkeellä juuri pahimpaan ruuhka-aikaan, jolloin vauhdit moottoritiellä matelevat jossain 20-30 km/h -vauhdissa. Kyllä Suomessa lentäisi ärräpäät jo tässä vaiheessa. No kyllä varmaan, kun ei siellä niin pahoihin ruuhkiin ole totuttu. Mutta piilaaksolaiset ovat tottuneet. Pakkohan se on ottaa rauhallisesti. (Tosin minä, joka ajelen pahimpaan ruuhka-aikaan monta kertaa viikossa, olen hiukan eri mieltä siitä, onko liikenne rauhallista vai ei, mutta kaikki on toki suhteellista.)

- Appeni huomasi nopeasti sen, miten älyttömän huonokuntoisia isot moottoritiet (ja pienemmätkin tiet) ovat ja ihmetteli laadutonta kuntoa. Kaliforniassa on tunnetusti USA:n korkeimmat autoverot ja huonokuntoisimmat tiet. Jotkut pätkät isoista moottoriteistä ovat niin kamalassa kunnossa, että autoa ajaessa voisi kuvitella renkaiden olevan täysin puhki. Kun autoja ajaa miljoonittain joka päivä, tokihan ne tiet kärsivät.

- Appeni totesi autokannan olevan aivan kuten Suomessakin. Hän ilmeisesti odotti amerikkalaisittain isoja avolavoja ja SUVeja. Sellaisia ei ole paljon Piilaaksossa. Täällä ajetaan ekologisilla autoilla. Jos haluaa nähdä isoja autoja, kannattaa suunnata Los Angelesin suuntaan tai muihin osavaltioihin.

- Ruuhka-ajan kestäminen myöhään herätti hämmästystä. Miten tämä voi olla töistäpaluuruuhkaa, kello on jo kuusi illalla?, ihmetteli anoppini. Ne suomalaiset, jotka pääsevät töistään neljältä tai viideltä, olkoon onnellisia. Monet piilaaksolaiset painavat töitä myöhään iltaan ja sitten siellä ruuhkassa istutaan tunti tai pari. Illan ruuhka-aika yltää melkein kahdeksaan, joten anoppini ihmettely kuuden aikaan oli aivan liian aikaista.

- Huonokuntoisten ajoteiden lisäksi mieheni vanhemmat ihmettelivät huonokuntoisia jalkakäytäviä. "No ainakin tässä on jalkakäytävä", minä totesin, sillä sellainen ei ole niin itsestäänselvyys kuin Suomessa, vaikka täällä onkin jalkakäytäviä ihan kiitettävästi.

San Franciscon liikenne on ihan oma lukunsa, samoin kaupungin mäet.

Asumisesta 

- Anoppini on käynyt meillä silloin, kun olimme juuri muuttaneet Piilaaksoon, eli yli neljä vuotta sitten. Hän ihmetteli meille nyt tullessaan ensimmäisenä sitä, miten meillä on uudet yläkerran naapurit. (Yläkertamme ihmisiä ei nykyään voi olla kuulematta.) Me ihmettelimme tätä kysymystä hetken. Totta kai meillä on uudet naapurit, ollut jo monen monta kertaa! Useat naapurimme ovat vaihtuneet, joidenkin asuntojen asukkaat tiuhaankin, vähintään kerran vuodessa. Mutta sitten tajusimme... Suomessahan monet asuvat samassa asunnossa iät ajat, ehkä jopa vuosikymmeniä. Mekin asuimme mieheni kanssa Turussa kerrostalossa vuokralla monta vuotta, eivätkä naapurimme vaihtuneet muuta kuin yhden mummon kuoleman takia. Piilaaksossa kuitenkin monet muuttavat vuosittain, jos asuvat apartment-komplekseissa, koska vuokrat nousevat ja muuttamalla uuteen kompleksiin saattaa saada hiukan edullisemman hinnan.

- Appivanhempieni mielestä omakotitalot Piilaaksossa ovat pieniä töllejä. Aika röttelöitä. Suomessa ei ikinä rakennettaisi tuollaisia, kuten appeni asian totesi. Jepjep. Me olemme aina mieheni kanssa ajatelleet sanjoselaisten omakotitalojen olevan kuin suomalaisia kesämökkejä. Totta kai täällä on myös isoja omakotitaloja ja talojen ulkonäkö vaihtelee asuinalueesta ja kaupungista riippuen, mutta pääsääntöisesti rakennuskanta on kyllä aivan erinäköistä kuin mihin suomalainen on tottunut. (Toisaalta Suomessa lienemme tottuneet aivan liian hyvään ja säännösteltyyn...?) Syyt ovat totta kai pitkälti ilmastossa, ja Kaisan postauksessa, jonka linkitin tuonne ylemmäs, on tästä aiheesta hyvää tietoa. Valitettavasti minulla ei ole valokuvaa esittämään näitä töllejä, vaikka jo äitini aikoinaan ihmetteli näitä taloja ja jo silloin olisin halunnut kuvan blogiini tehostamaan tätä kertomusta.

Merileijonat San Franciscossa. Näitä jaksaa aina käydä katsomassa vieraiden kanssa.

Ihmisistä

- Se, että Piilaakso on maahanmuuttajien kehto ja kulttuurisesti erittäin monimuotoinen ja rikas, tulee helposti yllätyksenä niille vieraillemme, jotka eivät ole lukeneet blogiani paljon. Appeni ihmetteli ensimmäisenä päivänä sitä, miten kaikki työntekijät eri paikoissa ovat "ulkomaalaisen näköisiä". Yritimme siinä sitten selittää, että Piilaaksossa kaikki ovat ulkomaalaisen näköisiä, koska kaikki ovat ulkomaalaisia eli maahanmuuttajia tai koska keskivertoamerikkalainenkin voi olla ihonväriltään ja taustaltaan ihan mitä tahansa. Piilaakson tietynlainen "ulkomaalaisuus" on ollut keskustelunaihe kuulemma myös täällä asuvien suomalaisten kavereideni vieraiden keskuudessa eli se on yllättänyt monet.

- Anoppini ihmetteli ihmisten pukeutumista: Miksi jalassa on hienot korkkarit ja päällä kaunis paita, mutta jalassa jumppahousut? Miksi ylipäänsä ihmisillä on jumppahousut jalassa joka puolella? Niinpä niin. Olen joskus kirjoittanut aiheesta piilaaksolainen pukeutumistyyli. Jumppahousut ovat täysin normaali varustus täällä, oli menossa minne tahansa, ja ne voi yhdistää ihan mihin tahansa.

- Ihmisten kohteliaisuus saa suomalaisen hämmästelemään. Meidät ohitti nainen lastenrattaiden kanssa yli metrin päästä ja hän sanoi totta kai "Excuse me". Mahdottoman kohteliaita nämä ihmiset täällä, appeni totesi. Kohtasimme monet muutkin excuset met ja sorryt. Amerikkalaiset käytöstavat näyttäytyvät toki hyvin erilaisilta suomalaiselle, joka on tottunut siihen, että jos joku tönäisee, se joku sanoo ehkä "oho" tai "sori" tai todennäköisesti ei mitään. Mutta amerikkalaiset ja amerikkalaistuneet pahoittelevat aina, jos joutuvat ohittamaan, vaikka sitten sieltä parin metrin päästä.

Yksi appivanhempieni ihmetyksen aiheista: Miksi San Franciscon Golden Gate -sillan nimi on Golden Gate, vaikka sillan väri on oranssi, ei kultainen? No en tiedä, vaikka höpisimmekin kaikkea Kalifornian kultaryntäyksestä osavaltion the Golden State lempinimeen. Eikä blogini ole Wikipedia, joten en edes selvittäntyt syytä. :D

Ravintoloista

- Se, ettei mihin tahansa ravintolaan voi vain kävellä sisälle ilman, että täytyy odottaa, saattoi tulla pienenä yllätyksenä vieraillemme. Me kävimme pari kertaa aamupalaravintoloissa, joihin molempiin piti odottaa 1-1,5 tuntia. Aamupalamestat ovat ehkä pahimmasta päästä, sillä harva niistä ottaa pöytävarauksia. (Toisaalta 1,5 tuntia voi olla jopa lyhyt odotusaika; San Franciscossa joihinkin paikkoihin voi joutua odottamaan esimerkiksi 2,5 tuntia.) Myös lounasaikoina joihinkin paikkoihin kasvaa jono ja odotusaika saattaa venyä, eivätkä kaikki illallispaikatkaan ota varauksia. En tiedä, miten yleistä Suomessa on se, että ravintolaan on jono, mutta täällä se on aivan normaalia. Joskin ilman jonotustakin pääsee hyvin, jos valitsee ajan ja paikan oikein.

- Ravintoloiden annoskoot puhututtivat totta kai. Liikenteen lisäksi jokainen Suomi-vieraamme aina hämmästelee annoskokoja, eikä toki suotta, sillä amerikkalaiset annokset ovat suuria. Mutta siinä missä suomalainen monesti ajattelee, että lautanen pitää syödä tyhjäksi, amerikkalaistunut kokee ravintolan olevan huono, jos sieltä ei saa ylijäänyttä ruokaa kotiin doggybagissa. Ei niitä annoksia siis ole tarkoitus yhden ihmisen kerralla syödä. Välttämättä.

- Ruokakauppojen laajat hevi-osastot tekivät mieheni vanhempiin vaikutuksen. Niin paljon tuoreita vihanneksia ja paljon erilaisia hedelmiä, he hämmästelivät. En muista, millaisia suomalaisten markettien hevi-osastot ovat, joten en osaa sanoa tähän mitään, mutta varmasti esimerkiksi juuri hedelmävalikoimat ovat laajemmat.

Gilroyssa, maailman valkosipulipääkaupungissa. On muuten harvinaisen kuollut mesta lokakuussa keskellä arkipäivää.

Kaikesta muusta sekalaisesta

- Suomalainen on tottunut jokamiehenoikeuksiin ja pitää niitä helposti niin itsestäänselvinä, että kun on ulkomailla, jossa ei voikaan oikaista jonkun pellon vierusta tai ei voi mennä ihastelemaan naapurustossa kasvavia appelsiinipuita, se ihmetyttää. (Kyllä, meidän naapurustossa on isoja appelsiinipuuviljelyksiä - Piilaakso on niin maaseutua...) Onneksi kävimme appivanhempieni kanssa keskustelun siitä, ettei USA:ssa ole koskaan kuultukaan mistään jokamiehenoikeuksista, ennen kuin he lähtivät kävelyretkillään kävelemään Private Propertylle. He olivat vähän siinä käsityksessä, että jos ei ole aitaa, on lupa mennä, mutta USA ei toimi niin.

- Automaattisesti itsensä vetävä vessanpönttö julkisissa vessoissa pelästytti anoppini neljä vuotta sitten ja pelästytti myös nyt. Eikö Suomessa ole tällaisia? Sellaiset vessat ovat kyllä ihan käteviä. Paitsi sillon, kun ne vetävät itsensä pienestäkin ihmisen liikehdinnästä kesken kaiken. Valitettavasti tuo on yleistä, sillä automaattinen mekanismi monissa pöntöissä on todella herkkä.

- Jos Suomeen haluaa viedä tuliaisia, petivaatteet saattavat aiheuttaa päänvaivaa. Tämä selvisi anopilleni, joka ihmetteli täkäläisessä tavaratalossa lakanoita. Amerikkalaiset eivät esimerkiksi käytä pussilakanoita (tosin kyllä niitäkin löytyy nimellä duvet cover) ja patjat, peitot ja tyynyt ovat eri kokoisia kuin Suomessa. (Lue lisää amerikkalaisten sänkyelämästä täältä.) Eli kun täältä ostaa lakanasetin, sieltä saattaa paljastua kaikenlaisia yllätyksiä, eikä lakanoiden toimiminen Suomessa välttämättä onnistu ihan noin vain.

Santa Cruzissa ihastelemassa Tyyntä valtamerta. Tuona päivänä oli niin lämmin, että hame ja t-paita olivat tarpeeksi. Santa Cruzissa ei varmaan koskaan ole ollut niin lämmin, kun olen käynyt siellä. Yleensä siellä on kylmä meri-ilma.

- Erilaisten petivaatteiden lisäksi painot ja mitat ihmetyttivät totta kai. Me emme osanneet mieheni kanssa paljon auttaa tässä asiassa, sillä gallonat, unssit, paunat ja jotkut jalat ja tuumat ovat ehkä osittain vähän salamyhkäisiä meillekin yhä edelleen, hävettää myöntää.

- Jos me ihmettelemme Suomeen mennessämme minikokoista talouspaperia, Suomesta tänne vierailemaan tulleet kummastelevat, miksi meidän talouspaperimme on kokoa peitto ja paksuutta matto.

- Ja siinä missä me säikähdämme Suomessa hanasta kunnon paineella pulppuavaa vettä joka kerta, kun vierailemme siellä, vieraamme täällä kummastelevat, mistä veden painetta saa lisättyä suihkuun. Vastaus: ei mistään. Eikä sitä käteen otettavaa suihkuakaan löydy.

Saimme ihastella vieraidemme kanssa hiukan myös Halloween-koristeita. Ensi viikolla se on, tuo amerikkalaisten suuri ilon päivä!

Niin että tervetuloa vain vierailemaan Piilaaksoon, kaikki perheenjäsenet ja kaverit! Täällä on hauskaa. :)

Taputtaisitko ryhmäliikuntatunnilla?

Sain houkuteltua anoppini lauantaina BODYFLOW® (Suomessa BODYBALANCE®) -tunnilleni. Anoppini ei ole koskaan käynyt bodybalancessa eikä hän ymmärrä englantia kovin hyvin eikä varsinkaan ryhmäliikunnassa ja joogassa käytettävää englanninkielistä sanastoa. Hänellä saattoi olla siis mielessä paljonkin kysymyksiä siitä, mitä kummaa tunnilla oli käynnissä.

Tunnin jälkeen anopillani oli kuitenkin yksi iso kysymys, jonka hän minulle ääneen esitti:

Miksi kummassa ihmiset taputtivat tunnilla kappaleiden välissä koko ajan?

Kysymyksen jälkeen hän totta kai vielä jatkoi legendaarisella lauseella (jota minä ja miehenikin edelleen neljän Kaliforniassa asutun vuoden jälkeen yhä viljelemme joskus kotonamme): Ei kyllä Suomessa koskaan... Ei kukaan. 

No ei, ei varmasti Suomessa kukaan taputa kesken tunnin kappaleiden välissä. Hyvä jos edes tunnin lopussa. Sen mitä minä Suomen Turun ryhmäliikunnasta muistan ja tiedän, niin tunnilla ollaan naamat aika vakavina, ja siellä kyllä keskitytään ihan muuhun kuin siihen, että oman ilon annettaisiin kuulua ja näkyä. (Anteeksi mahdollinen yleistys.)

Toisin on täällä. Olen jo aiemmin ajat sitten kertonut, miten amerikkalaisella ryhmäliikuntatunnilla helposti hihkutaan, high fivetetaan ja taputetaan. Amerikkalaiseen kulttuuriin näkyvä ilo kuuluu aivan eri tavalla kuin suomalaisen mielenmaisemaan.

Eri lajien tunneilla käyttäydytään täälläkin totta kai eri tavoin, ja tunnin ohjaajalla on suuri vaikutus siihen, miten osallistujat käyttäytyvät. Voin vannoa, että minun tuntini, jopa vauhdikas BODYATTACK®, on aivan erinäköinen kuin jonkun vaikkapa aasialaisen, amerikkalaisen tai Latinalaisesta Amerikasta kotoisin olevan ohjaajan tunti. Jokainen ohjaa omalla persoonallaan, mikä heijastuu osallistujiin. Erot omien kotimaiden kulttuureissa ovat nähtävillä myös osallistujien käytöksessä, sillä ovathan Piilaakson jumppatunnit täynnä maahanmuuttajia kaikista maailman kolkista ja joukossa on myös amerikkalaisia. Suurimmat hihkujat ja taputtajat ovat lähtöisin Aasian maista. Poikkeuksia toki on paljon, tämä on vain yksinkertaistus.

Mikä sitten on vastaus anoppini esittämään kysymykseen? Miksi ihmiset taputtivat? Lauantain bodyflow-tuntini osallistujat ovat kultaa. <3 Suurin osa heistä on aasialaistaustaisia ja joukossa on tietty naisten ryhmittymä, jossa tykätään taputtaa. Mutta miksi? Minä en osaa sanoa. Syitä on varmasti monia.

Osallistujat nauttivat siitä mitä tekevät ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat pitävät kappaleista ja niihin liittyvistä liikkeistä ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat haluavat arvostaa ohjaajan panosta ja haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat nauttivat siitä tunteesta, jonka kappale heihin jättää, ja he haluavat antaa sen näkyä ja kuulua.

Osallistujat haluavat yksinkertaisesti tehdä elämästä kivempaa ja hauskempaa olemalla iloisia sen sijaan, että oltaisiin naama mutrulla.


Tässä muutamia syitä, joita epäilen. Voisin esittää myös vastakysymyksen. Miksi et taputtaisi? ;)  Miksi et tekisi elämästäsi ja muiden kanssaihmisten elämästä edes hetkeksi vähän iloisempaa, hauskempaa ja mahdollisesti myös onnellisempaa?


Jos pidät jostakin, anna sen näkyä ja kuulua. Ainakin jumppatunnilla.



Miten olisi? Uskaltaisitko taputtaa kesken tunnin seuraavan kerran, kun menet ryhmäliikuntatunnille?

Vankilasaari Alcatraz San Franciscossa

Meillä on tällä hetkellä vieraita Suomesta: appivanhempani. Vieraiden kanssa saa aina leikkiä turistia, ja tuossa tiistaina seikkailimmekin tosissamme San Franciscoon vierailemaan Alcatrazin vankilassa. Olemme käyneet mieheni kanssa Alcatrazissa kerran aiemmin: vuosi ennen muuttoamme, kun olimme Kaliforniassa lomamatkalla Suomesta (ja autuaan tietämättömiä siitä, että muuttaisimme tänne alle vuoden kuluttua lomamatkasta). Jännä juttu, ettei kenenkään aiemman vieraan kanssa ole tarvinnut lähteä katsomaan tätä kuuluisaa vankilaa. Mieheni veli perheineen kävi siellä omatoimisesti, muut vieraat eivät ole osoittaneet kiinnostusta.

Näkymä Alcatrazin vankilasaarelta San Franciscoon.

Alcatrazin vankila sijaitsee saarella San Franciscon lahdessa. Vankilasaari on virallinen historiallinen maamerkki ja osa San Franciscon Golden Gate National Recreation Area -luontoaluetta, jota ylläpitää USA:n kansallispuistoista vastaava National Park Service. Jos vankilaan haluaa, liput kannattaa hankkia hyvissä ajoin. Pahimpaan turistisesonkiaikaan liput saattavat olla myyty loppuun viikkoja etukäteen. Näin lokakuussa arkipäivälle lippuja sai vielä viikon varoitusajalla.

Satamalaiturilta voi käydä tarkistamassa, koska vapaita kierroksia on seuraavaksi saatavilla. Tällä viikolla tilanne oli hyvä, sillä tiistaina seuraava vapaa kierros oli jo sunnuntaina. Alcatrazissa käy vuosittain yli miljoona turistia.

Vankilasaari on vajaan 2 kilometrin päässä San Franciscon rannasta. Lauttamatka sinne kestää noin 10 minuuttia. Saari on siis aika lähellä kaupunkia, mutta aallokko on kova, virtaukset pahoja ja vesi lahdessa äärimmäisen kylmää. Alcatrazia pidettiin vankilana, josta on mahdotonta paeta. Kolme vankia on onnistunut pääsemään ulos selleistään ja vankilarakennuksesta mereen saakka. Heitä ei ole koskaan löydetty. Kun olen tuota merta katsellut, en epäile hetkeäkään sitä, miten heille on mahtanut pakoyrityksessä käydä.

Alcatrazin vankila San Franciscon Pier 39 -laiturialueelta kuvattuna.

Vuonna 1962 muutama vanki onnistui pakenemaan selleistään. He olivat ilmeisesti kaivaneet ruokalasta varastetuilla lusikoilla (tästä on eriäviä näkemyksiä) aukot selliensä seinään ja he pakenivat seinien sisäpuolelta ulos vankilasta ja pääsivät aina mereen saakka. Heidän poissaolonsa huomattiin vasta aamulla, sillä he olivat askarrelleet tekopäät sänkyihinsä. Aikamoista. Tässä lavastettu tekopää, mutta tuo aukko lienee aito ja alkuperäinen. En ole muuten koskaan nähnyt Pako Alcatrazista -elokuvaa.

Alcatraz on maineeltaan yksi Yhdysvaltojen pahimmista vankiloista. Eikä ihme. Saari on pieni ja vankilarakennus on kolea, ankea ja ahdistavan oloinen. Alcatraz toimi vankilana mielestäni hämmentävän lyhyen aikaa, vuosina 1934-1963. Ennen vankilaa saarella on ollut linnoitus, joka rakennettiin 1850-luvulla suojelemaan kaupunkia Kalifornian kultaryntäyksen aikaan. Saari toimi kuitenkin jo tuolloin ikään kuin vankilana: sinne sijoitettiin niskuroivia sotilaita. Alkuperäiset linnoitusrakennukset on purettu, kun paikalle päätettiin tehdä liittovaltion vankila vuonna 1934.

Tämän Alcatrazin rakennuksen näkee ensimmäisenä, kun astuu saarelle. Heti käy ilmi, ettei alue ole historiallinen vain vanhan vankilan vuoksi: vankilan sulkemisen jälkeen saaren valloitti Yhdysvaltojen alkuperäisväestöön kuuluvat aktivistit, jotka toivottivat kaikki intiaanit tervetulleiksi tekstillään.

Sen lisäksi, että Alcatraz toimi vankilana vain vähän aikaa, se oli myös kohtalaisen pieni: tilaa oli reilulle 300 vangille, mutta vankila ei ollut koskaan täynnä. Suurin määrä vankeja taisi olla noin 250 vankia. Alcatraziiin sijoitettiin monia pahamaineisia vankeja, joista kuuluisin lienee Al Capone. Monet vanginvartijat muuten asuivat saarella ja joillakin oli perheensäkin siellä. Mieleeni on jäänyt hauska fakta siitä, etteivät vartijat perheineen lukinneet kotiensa ovia.

Alcatrazin selliosastolla.

Ankeaa on.

Vankilan näkymissä ei sentään ole mitään moitittavaa. Selleistä ei kyllä auennut näitä näkymiä vangeille. Vain muutama selli sai auringonvaloa, loput olivat ikäviä pimeitä koppeja. 

Vankila suljettiin vuonna 1963, koska siitä aiheutui saasteita San Franciscon lahteen, koska sen ylläpito oli kallista ja koska vankilan oloja arvosteltiin.

Alcatrazin tuloselli, jonne uudet vangit saapuivat ensimmäisenä.

Eristysselli.

Vankien ulkoilupiha. Olen nyt ollut kaksi kertaa Alcatrazissa, enkä kummallakaan kerralla ole astunut tuonne ulos, sillä ovella vastaan on iskenyt niin tajuton tuuli, että hiukset meinaavat lähteä päästä. Tuo saari on todella tuulinen, oli kesä tai talvi!

Sulkemisen jälkeen vankila pysyi autiona muutamia vuosia. Vuonna 1969 saarelle saapui Yhdysvaltojen alkuperäisväestöön kuuluvia poliittisia aktivisteja. He vaativat hallitusta kohtelemaan alkuperäisväestöä paremmin. Miehitysvaihe kesti 19 kuukautta. Vuonna 1972 saari julistettiin suojelluksi ja annettiin National Park Servicen alaisuuteen.

Alcatrazin vesitorni, johon on kirjailtu viesti alkuperäisväestön miehityksen aikaan: "Peace and Freedom. Welcome. Home of the Free Indian Land". Tämä graffiti ei tosin ole enää alkuperäinen, sillä torni maalattiin miehityksen jälkeen. Sen jälkeen virhe tajuttiin, ja vanha graffiti maalattiin torniin uudelleen.

Nykyään Alcatrazin saarella käy päivittäin ilmeisesti muutamakin tuhat turistia. Vankilakierros tehdään omaan tahtiin audio-kierroksen turvin. Jokainen saa kuulokkeet ja laitteen, josta kuunnella tarinoita, joita kertovat vanginvartijat sekä muutama vanha vanki. Kierros on mielestäni erittäin mielenkiintoinen. Tosin ei niin mielenkiintoinen, että olisin muistanut siitä paljon ensimmäiseltä kerralta.

Lähes ainoa asia, joka oli jäänyt mieleeni ensimmäiseltä Alcatrazin vierailulta: Vankilan keittiön veitsiä säilytettiin kaapissa, johon oli selkeästi maalattu oma kohta jokaiselle veitselle. Näin ollen oli helppo nähdä, jos veitsiä katoaisi.

Vankilakierroksen lisäksi pienellä saarella pääsee kiertelemään itsekseen. Sieltä löytyy mm. pieni kävelyreitti ja museo. En ole kävellyt saaren ympäri enkä tehnyt mitään kävelykierrosta ulkona, koska saarella on molemmilla kerroilla ollut niin kylmä. Tuuli on kova ja jäätävä. Oli nyt lokakuussa ja oli myös 5 vuotta sitten keskellä heinäkuuta. Mitkään vaatekerrat eivät tunnu suojaavan siltä viimalta. Jos joskus siis päädyt Alcatraziin, ota kunnolla vaatekerrastoa mukaan!

Vierailulla Facebookin pääkonttorilla

Pääsin tällä viikolla vierailemaan Facebookin headquartersilla eli pääkonttorilla Menlo Park -kaupungissa. Vaikka olen aiemmin käynyt fiilistelemässä pääkonttorin edustalla, en ole aiemmin päässyt kampusalueelle sisälle, sillä sinne ei turisteilla ole asiaa. Kaverini aviomies on pari kuukautta sitten mennyt töihin Whatsappille (jonka FB omistaa) ja työskentelee nykyään Facebookin pääkonttorilla. Työntekijät saavat tuoda vieraita kampusalueelle, joten meidät kutsuttiin. Olen pitkään halunnut käydä FB:n porttien sisäpuolella ihan vain mielenkiinnosta, sillä olen kuullut sisäpihan olevan kuin pieni oma kylänsä.

Joku mystinen kulma Facebookin toimistolla. Mielenkiintoista mietittävää iskulauseissa.

Niinä kahtena kertana, kun olen ollut Facebookin pihalla vieraidemme kanssa katsomassa, jostain kulman takaa on ilmestynyt vartija heti kyselemään, millä asioilla liikutaan. Molempina kertoina vartija on ilmoittanut, ettei Facebookilla ole turisteille mitään muuta katsottavaa kuin kadun varressa oleva iso peukkukyltti. Facebook on tässä suhteessa aika tyly ja sisäänpäinkääntynyt. Esimerkiksi Google on paljon avoimempi: sen pääkampusalueen pihat ovat kaikille avoinna, niissä on valokuvausmahdollisuuksia mm. Android-hahmojen kanssa ja pääpihalla on jopa kesäaikaan työntekijä vastailemassa turistien kysymyksiin. Facebookin pihalla on kuitenkin keskitytty näköjään vain olennaiseen; onhan kyseessä kuitenkin työpaikka, ei mikään turistinähtävyys. Vaikka itse asiassa sanoisin kyllä, että tuo pääkonttori peukkukyltteineen on kyllä turistinähtävyys, sillä joka kerta siellä on pyörinyt turisteja ja niin nytkin - muitakin kuin siis minä ja mieheni, hah.

Olen kirjoittanut Facebookin pihalla käymisestä aiemmin täällä.

Facebookin pääkonttori sijaitsee osoitteessa Hacker Way 1, Menlo Parkissa. Tämä peukkukyltti on suosittu paikka turisteille ottaa valokuvia. Ja tämä onkin ainoa julkinen paikka, jonka Facebook tarjoaa niille, joita ei ole kutsuttu sisälle kampusalueelle.

Emme olleet mieheni kanssa seisoneet toimiston edessä kovinkaan kauaa ennen kuin sellainen vartija taas ilmestyi jostain kyselemään asiaamme. Hänen kanssaan piti hetkikin jauhaa siitä, ketä olemme tulossa tapaamaan ja missä rakennuksessa henkilö on töissä ja missä me aiomme odottaa. Vähän tylyä ehkä.

Sisään kampusalueelle päästäkseen kutsun antaneen työntekijän on tultava vastaan sisääntuloaulaan. Aulassa vieraan pitää kirjautua ja näyttää henkilöllisyystodistus. Kaulaansa saa vierailukortin, joka on oltava esillä koko ajan. Vieras ei saa hortoilla yksinään konttorilla, vaan työntekijän on oltava paikalla koko ajan. Vaikka satunnaisille turisteille vastaanotto pihalla on tyly, työntekijöiden kutsumille vieraille sisääntuloaulassa oltiin kovinkin ystävällisiä. "Enjoy your stay!" sanottiin tullessa ja lähtiessä kysyttiin: "Did you have a nice time?"

Vierailuluvan takapuolella oli ohjeet vierailuun. Etuopuolella oli vierailijan nimi sekä hostin eli kutsun antaneen työntekijän nimi. 

Piilaakson isot it-firmat panostavat työntekijöidensä viihtyvyyteen, ja Facebook vaikuttaa satsaavan todella paljon. Sisäpihalla toimistotalojen keskellä avautui pitkä kävelykatu, jonka varrella oli ravintoloita, jälkkärikiska, pankki, aika ajoin sisällöltään vaihtuva pop up -kauppa, Facebookin oma krääsäkauppa, erilaisia oleskelualueita ja pelihalli. Ainakin näin muun muassa. Kaikkea mahdollista siis siihen, että työntekijät viettäisivät mahdollisimman paljon aikaa työpaikallaan. Ravintoloiden annit ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta maksuttomia, niin työntekijöille kuin heidän vieraillensakin. 

Sisäpihan katu. Taustalla jäätelöbaari.

Sisäpihalla oli tilaa.

Kampusalueella on erilaisia ravintoloita. Tämä näytti ihan siltä kuin voisi olla mikä tahansa ravintola jossain kävelykadun varrella terasseineen. 

Hampurilaisravintola, joka ei tosin ollut illalla enää auki.

Syömiseen ja oleskeluun on varattu hyvin tilaa. Bongasin myös koivuja.

Facebookin kirjasto. Tässä oli tarjolla lähinnä fiktiota ajan kuluksi. Alan kirjallisuutta on kuulemma tarjolla sisätiloissa. 

Työntekijät saavat tuoda vieraita rajattomasti. Moni voikin tuoda iltaisin perheensä ja ystävänsä syömään maksuttomaksi. Me olimme toimistolla tiistaina illalla ja silloinkin kampusalueella oli paljon ihmisiä syömässä. Työpaikallaan iltaisin hengaaminen ja syöminen kuulostaa ehkä vähän hassulta, mutta moni haluaa varmasti säästyä pahimmalta työmatkaruuhkalta ja toisaalta säästyypä rahaa, kun ei tarvitse hankkia päivällistä mistään. Kaikki it-firmat Piilaaksossa eivät todellakaan ole näin anteliaita, mutta Facebookin tasoisella yrityksellä on tietenkin varaa tarjota maksutonta ruokaa. Samoin tekee esimerkiksi Google. Kyseessä on tietenkin tietynlaisen imagon luomisesta ja myös työntekijöiden houkuttelusta hyvillä eduilla. Minä en muuten saa viedä Googlelle ketään vieraita, vaikka itse saankin siellä pyöriä ja syödä jumppaohjaajana.

Ulkona oli myös lämmikkeet, jotta voi syödä vilpoisessa Pohjois-Kalifornian illassa ulkona.

Me katsoimme, mitä kävelykadun varrella oli, ja kävimme syömässä. Ruoka oli kuin Googlellakin. Pääsimme myös kiertämään vähän sisätiloissa, sekä Whatsappin että Facebookin puolella, ja katsomaan kaverini miehen työpistettä. Työtiloja ei saanut valokuvata.

Live Instagram seinä. Näyttöihin tulee videoita tietyllä hashtagilla.

Legoista tehty peukku, jota voi ihastella penkiltä kuin mitäkin taideteosta.

Yhteen seinään oli heijastettu maapallo, josta saattoi nähdä maiden Facebook-tilastoja. Teksti ei ehkä erotu, joten tässä faktat: Suomesta on päivittäin 2.3 miljoonaa total visitors (mitä lie tarkoittaakaan) ja kuukausittain 2.8 miljoonaa. Alla kännykällä käyttävien määrät, jotka ovat hiukan alhaisemmat. 

Legoseinä avokonttorissa. Naamakirjalaiset tykkäävät näistä legoista näköjään.

Minusta oli tosi kiva päästä käymään Facebookilla, ja olihan tuo alue aikamoinen. Itse asiassa Facebookin kampusalue on nykyään laajentunut, ja toisella puolella moottoritietä on uudempi kampusalue, jossa on iso kattoterassialue. Ehkä joskus pääsen vielä sinnekin vierailemaan.

Photo Boot Facebookin toimistolla. Kuulemma aasialaiset ovat aivan villiintyneitä tästä. Noh, saattoi joku kuvassa oleva suomalainenkin olla näköjään...

Lempparini oli jätski. Ja kuten kuvasta näkyy, kun tarjolla on ilmaista jätskiä, minä otan ihan reilusti. :D Nämä jäätelöt tehdään Facebookin jätskibaarissa ja nämä olivat todella hyviä!