sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Talvi tuli takaisin, mutta ei muuta kuin sitä pakoon lomalle!

Suomeen on kuulemma tulossa Siperian pakkaset, ja tulihan se talvi takaisin tänne Piilaaksoonkin, vaikka jo ehdin kevään tuloa päivitellä tuossa pari postausta sitten. Talvi Piilaaksossa ei tietenkään tarkoita pakkasta, vaan sitä, että öisin menee lähelle nollaa ja päivisin jäädään jonnekin 10-16 asteeseen. Vesisateetkin palaavat tällä viikolla ja se on tietenkin hyvä asia.
Kiva herätä aamuisin, kun sisällä asunnossa on 16 astetta lämmintä, vessassa vielä kylmempi. Ei ihme, että kärsin koko ajan kurkkukivusta. Kun muutamana yönä putkeen lämpötila laski 2-3 asteeseen ulkona, luovutin, ja laitoin lämmityshärvelin päälle.
Minä suuntaan palaavaa talvea huomenna karkuun Meksikoon Playa del Carmeniin. Siellä onkin sitten lämmin! Lähden viettämään kunnon rentoutumislomaa kaverini kanssa. Harmi vain, että olen hiukan kipeänä. Kädet ja sormet ristissä lepään täällä ja toivon, ettei tauti tästä pahene, sillä armonaikaa lennon lähtöön ei ole mitenkään kovin kauaa enää...

Blogini jää kanssani nyt lomalle. Palataan kuvioihin joskus maaliskuun puolella.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Viisi positiivista asiaa viiden arkipäivän ajan

Kaukana kotona -blogin Veera päätti viikko sitten haastaa itsensä kirjaamaan viikon ajan joka päivä ylös viisi iloista asiaa. Päätin kopioida Veeran positiivisen asenteen ja tarttua haasteeseen, koska se kuulosti sellaiselta, joka yksinkertaisuudessaan saattaisi parantaa elämänlaatua huomattavastikin. Minä pääsin kirjauksissani tosin vain viiden arkipäivän yli, sillä olin tänä viikonloppuna vähän kipeä, joten iloiset asiat jäivät vähäisiksi, kun en edes liikkunut kotoa muuta kuin kauppaan. Minunlaiselleni ihmiselle, jolle negatiivinen valittaminen on harrastus, tämä viisikin päivää oli kuitenkin huima saavutus.

Näin viikkoni iloisissa merkeissä eteni:

Maanantai

1) Sain nukkua niin pitkään kuin halusin (tarkoitti puoli kahdeksaa, hah). Aion aloittaa ohjaamaan uusia tunteja maanantaiaamuisin uudella salilla, mutta se ei ole vielä auennut (ks. tiistain viimeinen iloinen asia). Olen tätä varten luopunut aiemmasta aamutunnistani, joten olen saanut vähän "armonaikaa" maanantain aamuihini.

2) Edellisen takia minulla oli aikaa aloittaa aamuni verkkaisesti tekemällä pienen joogaharjoituksen. Kroppani tuntuu aina kamalan jumiutuneelta, etenkin aamuisin, ja olen todella huomannut ison eron olooni sillä, että vähän vetreyttelen ja venyttelen ennen aamupalaa.

3) Minulla oli yksi tunti (tai oikeastaan kaksi: 30 minuuttia bodyshredia ja 30 minuuttia cxworxia) Googlella, joten pääsin ohjauksen jälkeen syömään ilmaista lounasta Googlelle. Jälkkäriksi otin brownien mukaan - todella positiivinen seikka siis.
There's no such thing as a free lunch. Paitsi silloin, kun on. Ilmaiseen lounaaseni tänä maanantaina kuului paljon kasviksia ja hiukan tofua sekä friteerattua kalaa.
4) Minulla oli aikaa mennä ostoskeskukseen keskellä arkipäivää, kun siellä ei ollut kamalaa ruuhkaa ja kun sovituskoppeihin pääsi jonottamatta.
Ostoskeskuksessa keskellä maanantain arkea.
5) Kävin lauantaina sijaistamassa bodystepin yhdellä salilla, jossa en ennen ollut käynyt, ja näin heti maanantain kunniaksi sain sähköpostiini kivan viestin salin ryhmäliikunnan managerilta. Viestissä luki näin: "Hanna - our members gave rave reviews about your bodystep class this past Saturday. They have requested to see if you have an available day to teach bodystep here in the evening." En ohjaa iltaisin, enkä valitettavasti oikein saa mahdutettua aikatauluuni uutta bodystepin kaltaista korkean intensiteetin ja impaktin tuntia, mutta voi vitsit tulin hyvälle tuulelle tästä viestistä.

Tiistai

1) Sain edelleen nukkua niin pitkään kuin halusin, sillä ensimmäinen tuntini tiistaisin on nykyään vasta 11:45am. Yleensä herään joskus seitsemän aikoihin, mutta jostain syystä tänä tiistaina kroppani herätti minut vasta hiukan ennen kahdeksaa. Luksusta!

2) Koska eka tuntini on vasta puolenpäivän aikaan, minulla oli aikaa tehdä uusi miksauslista päivän bodyattack-tunnilleni ennen tuntia. Yleensä valikoin uusia kappaleita (= kuuntelen kappaleita ja kertaan koreografiaa ja coachingia, sillä en todellakaan muista vanhojen ohjelmien koreoita noin vain ulkoa) iltapäivisin, jolloin ei kyllä yhtään huvittaisi.

3) Bodyattack-tunnillani oli hyvä osallistujamäärä. Kyseinen tunti on aina kärsinyt hiukan huonosta osallistujamäärästä (koska se on arkipäivänä keskellä päivää ja hiukan liian myöhään niille, jotka tulevat lounastauolla), ja minä tein managerini kanssa jo kerran päätöksen tunnin lopettamisesta, mutta sitten ne vähäiset osallistujat valittivat lopetuspäätöksestä ja tunti sai uuden mahdollisuuden. Suoraan sanottuna mielelläni kyllä luopuisin koko tunnista, mutta valittavien osallistujieni takia päätin tämän nyt olevan yksi positiivinen seikka päivässäni. :)

4) Olin aika väsynyt tiistaina, joten olin mielissäni, kun pääsin bodyattack- ja cxworx-tuntieni jälkeen kaupan kautta takaisin kotiin lepäämään. Oli sellainen olo, etten ole paljon mitään tehnyt, mutta jos kroppa kaipaa lepoa, sille kannattaa antaa juuri sitä. Monilla ei ole mahdollisuutta tällaiseen arkena, joten saan varmasti olla iloinen.

5) Sain tietää yhden uuden kuntosalin avajaispäivämäärän. Minulla on sovittuna tunteja tuolle salille kahtena aamuna viikossa, ja salin piti avautua jo joukuussa ja sitten tammikuussa ja sitten nyt helmikuussa... Nyt avajaispäivä on vihdoin lyöty lukkoon ja se on erittäin iloinen asia.

Keskiviikko

1) Jaksoin herätä jo 6.30 ja ehdin sekä tehdä vartin aamujoogan että syödä aamupalan istualtaan pöydän ääressä ennen kuin piti lähteä ohjaamaan aamubodyattackia. Yleensä ehdin juuri ja juuri vetää aamupalan seisaaltaan tiskialtaan edessä ennen kuin pitää jo lähteä aamuruuhkaan, joten tällainen aamu oli mukava aloitus päivään.

2) Näin kaveria iltapäivällä kahvilla ja saimme vaihdettua kuulumisia.

3) Bodyattackin 100. ohjelma on tulossa pian, ja kollegani on tehnyt meidän launching-tiimille paidat tätä suurta tapahtumaa varten. Kävin sovittamassa hänen mallikappaleitaan ja samalla osallistumassa hänen illan bodyattack-tunnilleen (mikä oli ehkä virhe, sillä olin jo ohjannut aamulla oman attack-tuntini ja myös bodypumpin). Tämä kollegani on mies ja niin loistava attackissa, etten löydä edes sanoja kuvaamaan sitä loistavuutta. Niinpä paidan sovittamisesta ja tunnista tuli ehdottomasti päiväni kohokohta.

4) Kun odottelin kollegani tunnin alkua, osallistujat näkivät minut ja yksi heistä huudahti iloisena: "Yay Hanna, are you teaching for us today?". Olen joskus sijaistanut attackia kollegalleni ja ilmeisesti tehnyt hyvää työtä, kun vastaanotto oli noin iloinen.

5) Tilaamani Birkenstockin kengät tulivat postissa. Kutsuin tämän merkin kenkien ostamista ensimmäiseksi askeleeksi kohti keski-ikäistymistä (koska kengät ovat ihan melkein terveyssandaalit), kunnes katselin kuvia netistä ja tajusin, että birkenstockit ovatkin ilmeisesti jonkinlainen trendijuttu. Olen täysin pihalla trendeistä, koska Piilaaksossa normi on flipflopit ja jumppahousut. Mutta olen siis ilmeisesti ainakin hiukan trendikäs?
Tällaiset popot hankin, mutta kiiltonahkaisena. Nämä olivat kaupassa, jossa sovitin oikeaa kokoa, ja tilasin omani sitten netistä, sillä kaupassa oli vain tylsiä värejä.

Torstai

1) Keskiviikon kahden bodyattack-tunnin ja yhden bodypumpin jälkeen aamulla herätessäni vain toinen reiteni oli hellänä. Hyvin positiivista. Olisin voinut olettaa, että molemmat. ;)

2) Minulla on vielä parin viikon ajan torstaiaamut vapaita, ja tänä torstaina näin kavereitani aamukahvittelun merkeissä. Aamukahvit kuuluvat kotirouvien luksukseen, enkä minä ole enää kotirouva, vaikka blogini nimi ja tämän postauksen yksi tagi niin edelleen sanookin. Niinpä tällainen aamuhetki tuntui suurelta luksukselta.
Aamupäivällä kahvilassa kavereiden kanssa.
3) Olen niin hyvässä asemassa, että ohjailen viikottain Googlella yhtä pumppituntia, jossa käy vain noin 4-7 osallistujaa (mikään peruskuntosali täällä ei pitäisi näin alhaisen osallistujamäärän tuntia aikataulussaan). Koska edessä on pitkä viikonloppu (nyt maanantaina on President's Day, joka on vapaapäivä monissa työpaikoissa) ja koska meneillään on myös Chinese New Year -pippalot, osa googlelaisista oli häipynyt lomailemaan jo torstaina. Niinpä kukaan ei tullut tunnilleni. Miksi tämä on positiivista? Koska minulle vapautui aikaa päästä lähtemään työpaikalta hiukan aiemmin ja menemään kauppaan ostamaan juttuja, joita tarvitsen tulevaa Meksikon matkaani varten. En valita, vaikka ikävää olikin, ettei kukaan tullut jumppaamaan. Minulle nyt kuitenkin maksetaan joka tapauksessa (joskin tämä oli eka kerta ikinä, kun olen tällaisessa tilanteessa, ja toivottavasti viimeinen).

4) Tarvikekauppareissun jälkeen hain itselleni burriton päivälliseksi. Mieheni syö usein lounaaksi burritoja ja olen aina ihmetellyt tätä ruokalajia (olen kyllä joskus ajat sitten syönyt burriton ja varmaan parikin kertaa), mutta nyt päätin kokeilla itse. Burrito maistui hyvältä, mutten ehkä silti ala syömään niitä usein, sillä jötkälemäinen ruoka ei oikein sopinut suuhuni. Kuva unohtui ottaa, sillä olin hyvin nälkäinen.

5) Mainitsin maanantain kohdalla viestistä, jonka sain siltä yhdeltä ryhmäliikunnan managerilta. Kun kerroin hänelle ohimennen ohjaavani bodystepin lisäksi paljon muitakin lajeja, hän innostui ja pyysi minua heti ohjaamaan heille myös Jillian Michaelsin bodyshredia. En taida saada tätäkään mahdutettua mihinkään, koska haluan suojella sitä, ettei ääneni taas rasitu liikaa, mutta on ihanaa tietää, että kysyntää on.

Perjantai

1) Vaikka oli pitkä viikonloppu tulossa ja se kiinalainen uusivuosikin ja aamuruuhkassa selvästi normiperjantaita hiljaisempaa, niin kaikilla tunneillani oli paljon osallistujia ja paljon energiaa.

2) Neljän eri tunnin ja kahdessa eri kaupungissa ohjaamisen jälkeen palasin kotiin puolenpäivän jälkeen ja minulla oli aikaa syödä rauhallinen lounas ja foamrollailla sekä venytellä ennen iltapäivän viidettä tuntiani.

3) Päivän viidennen tuntini jälkeen jaksoin raahata väsyneen kroppani ohjaajatuttuni joogatunnille. Tämä tunti on noin 15 minuutin ajomatkan päässä sieltä, missä ohjaan perjantaisin viimeisen tuntini, ja silti en koskaan jaksa mennä joogaamaan. Vaikka se olisi fiksua ihan senkin takia, että joogatunnin jälkeen työmatkaruuhkat kotiin ovat hiukan helpottaneet verrattuna aikaan ennen joogatuntia.

4) Joogatunnin jälkeen sain tutultani henkilökohtaista opastusta. Olen päättänyt kouluttautua ohjaamaan Les Millsin bodyflowta (Suomessa ja muualla Euroopassa tämä laji kulkee nimellä bodybalance) ja sitä varten nyt on aika opetella yhtä ja toista. Kun hyvä opettaja neuvoo kädestä pitäen, löysin tänäkin perjantai-iltani kropastani ulottuvuuksia, joita en tiennyt olevankaan.
Viime viikolla harjoittelimme Bird Posea, jonka ko. ohjaaja opetti minulle jo vuosi sitten. Lopetin silloin harjoittelun, joten nyt jouduimme aloittamaan prosessin alusta.
5) Positiivista - ei vain tässä päivässä, vaan jokaisessa päivässä - on se, että ympärilläni on ihmisiä, jotka uskovat minuun ja näkevät minussa sellaista, jota itse en näe. En ole mikään joogi, enkä varmaan koskaan olisi päättänyt nyt lähteä edes bodyflown kaltaisen ohjelman pariin, ellei tämä jooga-ohjaaja, mentorini ja eräs kolmaskin joogan ja Les Millsin tuntien ohjaaja olisi motivoinut minua jo parin vuoden ajan. Kuulemma olemukseni ja ääneni on kuin luotu myös tällaisten rauhallisten lajien ohjaamiseen. He puhuvat minulle aika-ajoin myös joogan ohjaamisesta, mutta minulla ei riitä kärsivällisyys edes pitkään joogatuntiin, saati sitten vuosikausien opetteluun ja joogan ymmärtämiseen. Positiivista on kuitenkin se, että joku sanoo minulle "YES, you can! And you will!", kun minä sanon "I can't do that".
Tänä perjantaina siirryimme asentoon, joka bodyflowssa kulkee nimellä Birds in a Basket. Asento ei nyt näytä ihan tällaiselta, haha, mutta kokeilin tätä ensimmäistä kertaa elämässäni. "I can never do that", totesin ensin, mutta parin minuutin kuluttua siitä toteamuksesta olinkin jo tässä asennossa, kiitos hyvän opettajan. Hymyilin koko kotimatkan autossa onnistumiselleni, eikä se kotimatka muuten ole ihan lyhyt.

Tällaista menoa kuului siis arkiviikkooni. En aio ottaa tavaksi positiivisten asioiden kirjaamista, mutta sen sijaan aion yrittää jatkossakin tajuta sen, miten pienistä asioista ilon voi löytää, kun vain omaa asennetta vähän korjaa.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Elämäni on kuin prinsessan?

Aamuni sai tänään pienen piristyksen, kun luin iltapäivälehdestä siitä, miten Ruotsin prinsessa Madeleinen arki Lontoossa on yksinäistä ja miten prinsessa katsoo paljon Netflixia. Toisten ahdingosta ei saisi iloita, eikä iltapäivälehtien juttuja pitäisi millään tasolla ottaa todesta noin vain, mutta tämä juttu osui minuun juuri tällä hetkellä. "Mun elämä on ihan kuin Madeleinen!" huudahdin miehelleni aamupalapöydässä.

Itse olen viime aikoina välillä miettinyt sitä, onko minulla riittävästi sosiaalista verkostoa täällä Piilaaksossa ja sitä, vietänkö joskus liikaa aikaa yksikseni kotona juurikin vaikkapa Netflixia katsellen. Käyn toki ohjaamassa kuntosaleilla joka arkipäivä, enkä toisaalta koe mistään olosuhteiden pakosta päätyväni vapaa-aikanani usein kotiin katsomaan telkkaria - itsehän minä päätän, miten vietän aikaani, ja hyvien tv-sarjojen katsominen on ihanaa puuhaa. Silti olen välillä pohtinut, mitä ulkomaille "hyvin sopeutuminen" tarkoittaa ja olenko päässyt siihen suuntaan.

Juuri sopeutumiseen liittyvän mietteeni takia tämä juttu prinsessasta kolahti. Ulkomailla asuminen ei ole helppoa, oli prinsessa tai ei, ja vaikka puitteet saattaisivat muiden korviin kuulostaa kovinkin mukavilta ja hienoilta (kuten tuossa iltapäivälehden artikkelissa mainittu Madeleinen ja Chrisin "koti arvoalueella" - ihan kuin se tekisi elämästä onnellisempaa, hohhoijaa). Perhe ja ystävät ovat kaukana, uusien sosiaalisten verkostojen luominen voi viedä aikaa ja verkostot voivat helposti olla heikompia ja sosiaaliset suhteet löysempiä kuin kotimaassa, vaikka niitä olisikin saanut rakennettua uuteen asuinmaahan. Enkä edes viitsi aloittaa taas siitä, miten sillä työttömällä puolisolla, joka on muuttanut jonnekin puolisonsa työn perässä, on vieläkin vaikeampaa kuin jollain sellaisella, joka on pujahtanut työelämään uudessa maassa. Sopeutuminen on pitkä prosessi, eikä se välttämättä edes koskaan tule täydelliseen päätökseen. Itse koen sopeutuneeni Piilaaksoon ajat sitten ja silti samalla uskon prosessini vielä välillä jatkuvan.
Palmujen alle on hyvä sopeutua vai onko?
Totta kai tiedän kaiken yllä mainitun, enkä tarvitse turhanpäiväisiä artikkeleja kuninkaallisista kertomaan minulle tosiasioita elämästä. Jotenkin hassusti kuitenkin tunnuin niin sanotusti saavan lisää voimaa tuosta artikkelista. Ehkei se ole niin vaarallista, jos koen sopeutumisprosessini välillä jatkuvan, jos kerta Netflix vetää puoleensa myös ulkoruotsalaista prinsessaa, jolla on todennäköisesti hiukan enemmän sitä sosiaalista pääomaa kuin minulla. Ei ole väliä sillä, onko tuo juttu totta vai ei, mutta minun päiväni jatkui ajatuksella siitä, että elämäni on kuin prinsessa Madeleinen. Hän tykkää tuon jutun perusteella ihan samoista tv-sarjoistakin kuin minä. :D
Jos fiilis on tämä, on oikein hyvä maata sohvalla ja katsoa Netflixia. Kävin tänään vaatekaupassa ohjauksieni jälkeen ja tämä ehkä hiukan puhutteli minua...:) 
Sitä paitsi jaoin tämän iltapäivälehden jutun ja ajatukseni muutamien täällä asuvien suomalaisten kavereideni kanssa. Naureskelimme vähän yhdessä. Olemme kaikki joskus oman ulkosuomalaisen elämämme prinsessa madeleineja. Kuinka monella ulkomailla asuvalla on muuten siellä ulkomailla ihmisiä, joille kertoa suoraan siitä, että nyt on itsellä hiukan paha fiilis ulkomailla asuessa? Tai kuinka monella on edes rohkeutta kertoa näistä asioista ääneen? Suomalaisia nyt syytetään aika ajoin liiasta valittamisesta, mutta kyllä minä olen silti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi rehellisesti kertoa kanssaihmisilleen, jos menee huonosti, vaikka toki uskon positiivisten asioiden esiin tuomisen olevan elämässä hyödyllisempää kuin negatiivisuudessa pyörimisen. Mutta kaikilla meillä menee joskus huonosti. Elämä ei ole aina kivaa eikä helppoa, mutta siitä tulee helposti astetta kivempaa siinä vaiheessa, kun saa naureskella kavereiden kanssa jotain yhteistä asiaa. Kuten vaikkapa sitä, että ulkomailla asuvilla on samoja ongelmia, vaikka olisikin lähtöisin hovista.

Ja jos nyt ihan enemmän pohditaan asiaa, niin varmaan aika moni päätyy arjessaan, ehkä niiden töiden jälkeen, kotiin katsomaan vähän hyviä tv-sarjoja, asui omassa kotimaassaan tai ei. Madeleine saa siis täydet sympatiani, ja annan itsellenikin nyt enemmän armoa tässä asiassa. Minulla on täällä myös ihan yhtä paljon kavereita kuin Turussa asuessakin, ja itse asiassa näen kavereitani täällä useammin kuin Suomessa yleensä näin - kiitos kokopäivätyön puutteen. Joskus tuntuu siltä, että saan asiat kuulostamaan huomattavasti huonommilta kuin ne ovat. Eli ei ehkä kannata nyt kenenkään lukijan huolestua näistä jutuistani. Onhan elämäni sentään aivan kuin prinsessa Madeleinen. Ja monessa suhteessa todella paljon parempi.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Kevät tuli talveen ja pieni kriisi omaan mieleen

Piilaaksoon on tullut kevät. Minun mielestäni vähän turhan aikaisin, melkein kuin keskelle talvea. Ainakin jotkut kalifornialaiset ovat kyllä ilmeisesti sitä mieltä, että helmikuussa on jo ihan spring eikä mikään winter enää. Toiset ottavat vähän varovaisemmin ja sanovat kevään alkavan 1. maaliskuuta. Oli virallisesti miten tahansa, tämä suomalainen ainakin kokee kevään alkaneen. Katsokaa vaikka lämpötiloja:
Ei ihan hirveän talvimaista mielestäni. Ensi viikoksi kuulemma "viilenee", mutta ei tuo alkuviikko tuossa ihan kylmältä vaikuta. Ihan kevät siis. 
Talvi Piilaaksossa tarkoittaa jonkinlaista sadekautta, mutta tämä talvi on ollut todella vähäsateinen. Tuossa marras- ja joulukuussa taisi sataa muutaman kerran. Tämän vuoden puolella ei ole satanut oikeastaan yhtään. Ilmeisesti viime talvena satoi ja tulvi sitten tämänkin talven edestä. En kyllä muista, että yksikään aiempi kokemani talvi täällä olisi ollut ihan näin vähäsateinen, vaikka aiempina vuosina Kalifornia eli virallisesti kuivuudessa. Tämä osavaltio on kohta taas ihan pulassa, jos sateet olivat tuossa...
Lämpötilat nousivat ja puut alkoivat kukkia. Kohta kukinta katoaa ja tilalla on taas se kuivuus. Kevät Piilaaksossa on lyhyt ja ytimekäs ja ohi ennen kuin sitä edes ehtii tajuta. 
Istuin kaverini kanssa tällä viikolla terassilla ( = sanjoselaisella terassilla, mikä tarkoittaa tuoleja ja pöytiä jalkakäytävän vierustalla kunnon autotien vieressä) syömässä lounasta ja oli kyllä oikein mukavaa nauttia lämpimästä säästä. Olin liikkeellä t-paidalla ja piti levittää jopa aurinkorasvaa. Aurinkorasvan kanssa läträämistä inhoan, mutta ihan hirveästi ei harmittanut se, että paksumman takin sai tunkea kauemmas kaapissa, samoin kaulahuivin. Ehkä ne pitää kaivaa vielä esiin tai ehkä ei.
Hanna Hannahissa lounaalla.
Lounassatsiin kuului mini-cupcake. Söpöintä ikinä.
Myös uima-altailukausi tuli avattua toisen kaverini kanssa torstaina. Pari vuotta sitten avasimme kauden jo tammikuussa, mutta esimerkiksi viime vuonna emme käyneet altaalla ennen kuin vasta myöhemmin keväällä. Emme edes olleet ainoita altailijoita nyt, vaikka yleisesti ottaen meidän talossamme harva menee altaalle ottamaan aurinkoa keväällä, talvesta nyt puhumattakaan.
Onko kuva-arvoitus "Legs or sausages?" tuttu...? Minun jalkani onneksi eroavat kunnolla pienistä nakeista, mutta tuli silti se arvoitus mieleen tästä. 
Kaiken tämän lämmön keskellä omat ajatukseni ovat kuitenkin olleet jossain kauempana Suomen suunnalla. Olen viime aikoina päätynyt taas vaihteeksi miettimään omaa elämääni täällä Piilaaksossa ehkä enemmän kuin olisi täysin tervettä. Kaverini kanssa lounaalla yksi puheenaihe olikin joillekin täällä asuville ja tuntemilleni ulkosuomalaisille tuttu "Piilaaksossa asumiskriisi". Tuntuu, että minun pienessä Suomi-kaveriporukassani tästä taudista kärsii säännöllisin väliajoin aina joku jollain tasolla. Nyt on näköjään minun vuoroni. Tällä viikolla tuli kuluneeksi tasan kaksi vuotta siitä, kun irtisanouduin Suomen työstäni, ja ihan kohta meillä täyttyy neljä vuotta asumista Piilaaksossa. Kriisin paikka? Tiedä häntä... Mutta ehkä palaan aiheeseen vielä täällä blogin puolella myöhemmin.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Ensimmäinen Super Bowl Sunday -viettoni

Katsoin eilen elämäni ensimmäistä kertaa Super Bowlia eli jenkkifutiksen loppuottelua. Olen asunut Yhdysvalloissa pian neljä vuotta, mutta kertaakaan aiemmin en ole noteerannut päivää nimeltä Super Bowl Sunday yhtään millään tavoin. Silloinkin kaksi vuotta sitten, kun peli ja kekkerit olivat naapurissamme, me olimme Suomessa, joten missattua tuli sekin.

En ole kiinnostunut urheilusta, joten miksipä olisinkaan huomioinut jotain amerikkalaista jalkapalloa. Super Bowl on kuitenkin huiman iso tapahtunut Yhdysvalloissa. Se tuntuu keräävän ainakin kaiken peliin liittyvän oheistoiminnan vierelle sekä ne, jotka oikeasti ovat todella kiinnostuneita futiksesta, kuin myös ne, jotka muuten vain voivat harrastaa penkkiurheilua. Kaverini totesikin eilen, että Super Bowl Sunday on 4th of Julyn eli itsenäisyyspäivän jälkeen vuoden toiseksi merkittävin päivä amerikkalaiselle: ostetaan ruokaa ja kaljaa ja kerätään iso porukka yhteen viettämään aikaa. Osittaisella vitsillä heitetty kommentti osui varmasti lähelle totuutta.
Super Bowl Sunday on hyvä tekosyy maata sohvalla ja syödä paljon ruokaa. Joissakin osavaltioissa sään salliessa (no okei, eli siis lähinnä Kaliforniassa ;D) meno voi olla aivan kuin 4th of Julyna ja sisältää grillailua ulkona. Kaliforniassa sää sallii - eilenkin Piilaaksossa oli yli 20 astetta lämmintä. Sen perusteella, mitä ihmiset ostivat kaupasta lauantaina, monella taisi olla grillaus mielessä.
Ei se kyllä varmaan ole mikään ihme, että Super Bowl on iso juttu täällä. Olen huomannut Kaliforniassa asuessani, että monet amerikkalaiset ovat ainakin jollain tasolla erikoisen kiinnostuneita urheilusta, oli se urheilu sitten baseballia, jenkkifutista tai (NHL-)lätkää. Porukkaa ravaa peleissä sesonkien aikana harva se viikko koko perheensä ja kaveriporukoidensa voimin, ja oman kotialueen joukkueita kannatetaan t-paidoin, lippiksin ja hupparein ihan arkipäivässäkin. Tällaista en ole huomannut Suomessa. En ikinä ole tuntenut ketään, joka olisi käynyt edes epäsäännöllisen säännöllisesti joissain peleissä. Täällä asuessani someni uutisvirta täyttyy pelikuvista ja erinäisten otteluiden kisakatsomoista aivan liian usein. Urheilun seuraaminen on jotenkin todella amerikkalainen juttu. (Kokemukseeni vaikuttaa totta kai piirit, joissa pyörin Suomessa, sekä se, että minulla on nykyään somessa huomattavasti enemmän kavereita kuin ennen. Vertailu on siis aivan epäsopivaa, mutta ymmärrätte varmaan pointtini kuitenkin.)

Me vietimme Super Bowl Sundayta suomalaisten kavereidemme kanssa. Joku heistä ehkä ymmärsikin jenkkifutiksesta jotain. Minä olen muuten ollut varhaisteini-iässäni vaasalaisen amerikkalaisen jalkapallojoukkueen cheerleader-joukkueessa, enkä silti tiedä tästä urheilulajista mitään. (Joukkueemme kyllä keskittyi siihen oikeaan cheerleading-kisaamiseen eikä mihinkään pelikentän laidalla kekkalointiin. Parin vuoden aikana olin pelikentällä ehkä kerran.) Super Bowl oli kuitenkin vain hyvä tekosyy kerääntyä yhteen viettämään päivää, syödä friteerattua kanaa ja sipsejä sekä juoda kaljaa keskellä päivää.
Budlight, virallinen Super Bowlin kisajuoma? Kyseistä merkkiä mainostettiin mainoskatkoilla muutamankin kerran. Merkki saa nyt vähän lisää mainostusta tällä kuvalla. Minä en kyllä kaljaa juonut. 
Kaverin itse tekemää friteerattua kanaa. Oli todella hyvää ja mehukasta. Friteeratut kanankoivet taitavat olla yksi suosituimmista Super Bowl -herkuista kautta USA:n. 
Super Bowl on onneksi myös paljon kaikkea muuta kuin sitä peliä ja syömistä: pelin aikana tulevia mainoksia tapitetaan silmä kovana (ne mainokset maksavat mainostajille maltailta!) ja väliaikashowsta kouhkataan päivätolkulla. Vaikken itse Super Bowl -peliä ole koskaan katsonut, olen kyllä joskus nähnyt niitä pelin aikana tulevia mainoksia jälkikäteen Youtubesta. Ovathan ne aika viihdyttäviä joskus. Tänä vuonna ei kyllä ollut mielestäni mitään erikoista, vaikka nostin kyllä kulmiani sille, että M&M-karkkimainoksessa Danny DeVito karkkina jäi auton töytäisemäksi, minkä jälkeen ruutuun ilmestyi teksti "Always fun". Auton alle jääminenkin voidaan siis yhdistää hauskuuteen... Mutta joo, en varmasti ole oikea ihminen antamaan näistä Super Bowl -asioista yhtään mitään arviota. Annan kuitenkin totta kai. Se väliaikashow Justin Timberlaken kanssa oli aika kamalaa harmaata kuraa, ja minä sentään olen tykännyt Timberlaken biiseistä.
Väliaikashowta parempaa ohjelmaa järjesti kavereiden koira.
Peli kesti mielestäni aivan liian kauan, mainoksia tuli käsittämättömän usein (niin kuin Yhdysvalloissa on tapana - minä en vain koskaan katso tv-kanavia, joten en ole tottunut tähän) ja olin täysin puutunut siinä vaiheessa, kun peli päättyi joskus varmaan yli neljä tuntia alkamisensa jälkeen. Mutta jes, olen nyt kokenut ensimmäisen Super Bowl Sundayni!

lauantai 3. helmikuuta 2018

Kutsu Jury Dutyyn

Presidentinvaaleissa äänestämistä koskevassa postauksessani saattoivat olla kansalaisvelvollisuus ja -oikeus vähän sekaisin, mutta tässä postauksessa kerron todellisesta velvollisuudesta, johon Yhdysvalloissa elävä törmää: jury dutysta.

Jury ja jury duty ovat varmasti tuttuja käsitteitä kaikille, jotka ovat koskaan vilkaisseet joitain amerikkalaisia tv-sarjoja tai elokuvia. Tavalliset kansalaiset muodostavat oikeudenkäyntien valamiehistön, ja jos kutsu jury dutyyn käy, prosessiin on joitakin poikkeuksia lukuunottamatta lähdettävä mukaan. Jos ei mene, saa isot sakot. Kutsu jury dutyyn ei vielä tarkoita sitä, että joutuu siihen valamiehistöön, vaan kutsu on ainoastaan siihen prosessiin, jossa lopulliset juryyn tulevat ihmiset valitaan.

Juuri ennen joulua mieheni tuli kotiin postilaatikolta pienen hymyn kanssa ja kirje kädessä. "Hanna, sut on määrätty jury dutyyn", hän ilmoitti. Vastaukseksi hän sai kovinkin innokasta hihkuntaa. Kukaan ei varmasti oikeasti halua jury dutyyn. Se on kuulemma pitkä, tylsä ja ärsyttävä prosessi, jossa mukana oleminen tarkoittaa lähinnä odottelua ja sitä, että koko muu elämä on pysähdyksissä, sillä koskaan ei tiedä, milloin kutsu oikeustalolle tulee. Minä kuitenkin tiesin, etten joudu mukaan tähän prosessiin, sillä en ole Yhdysvaltojen kansalainen. Miksi sitten hihkuin? No ihan vain sen takia, että pääsinpä vihdoin edes hiukan osalliseksi tähän amerikkalaiseen ilmiöön. Jotkut suomalaiset tuttuni täällä ovat saaneet näitä kutsuja, joten kaipa se oli vain ajan kysymys, koska meidän kotitalouteen putkahtaa moinen kirje.
Kutsu oli pieni pahvinen läpyskä.
Kutsuun on vastattava 10 päivän sisällä. Esteellisyydestä ilmoittaminen oli onneksi tehty helpoksi, sillä ilmoituksen pystyi tekemään netissä. Minun kohdallani esteellisyys siis oli se, etten ole kansalainen.
Ohjeet vastauksen antamiseen.
Nettipalvelussa pystyi ilmoittamaan erinäiset syyt sille, miksei voi osallistua. 
Mieheni ihmetteli, miten ihmeessä joku oikeuden järjestelmä suoltaa ulos ihmisiä, jotka eivät ole kansalaisia. Kamalaa byrokratian rattaiden haaskaamista tällainen prosessi. Minä sen sijaan en ihmetellyt asiaa ollenkaan. "Hei tää on USA, mitä sä kuvittelet?" sanoin miehelleni. Tiedän, että tässä maassa on kattavat rekisterit, jotka sisältävät varmasti pelottavan paljon tietoa meistä, mutta käytännössä tuntuu usein siltä, etteivät erinäiset viranomaistahot keskustele keskenään, eivätkä tiedot siirry. (Käsitykseni perustuu kokemuksiini työlupa-, viisumi- ja green card -hakuprosesseista sekä DMV:n kanssa (eli ajokortteja myöntävän tahon kanssa) asioidessa.) Varmaan amerikkalainen kauhistuisi pelkästään ajatustakin siitä, että jollain oikeudella olisi tiedossa se, kuka on kansalainen ja kuka ei. Hui sentään.

Varmaan noin viikon kuluttua ilmoituksestani sain kirjeen, että minut on vapautettu jury dutysta. Kirjeessä sanottiin, että saatan tulevaisuudessa saada uuden kutsun ja silloin tilanteeni arvioidaan jälleen uudelleen. Byrokratian rattaat pyörivät siis jatkossakin turhaan.