lauantai 27. syyskuuta 2014

Loma Havaijilla osa 5: Hawai'i Volcanoes National Park

Vietimme Havaijilla Kilauea-tulivuorella sijaitsevassa Volcanoes National Parkissa yhden kokonaisen päivän ja yhden aamupäivän. Puistossa riittäisi näkemistä vaikka kuinka, etenkin jos tykkää vaeltaa, mutta meillä ei ollut aikaa enempää. Puisto on todella suuri ja se on auki 24/7. Siellä pääsee ajamaan autolla, joten paikasta toiseen siirtyminen ja nähtävyyksien tutkiminen on todella helppoa. Haikkaamaan ei missään nimessä tarvitse lähteä, jos ei halua.
Kilauea-tulivuori on hyvin aktiivinen, ja osa kansallispuiston alueista onkin suljettu epävakaiden olosuhteiden takia. Puistossa pääsee näkemään esimerkiksi hyöryäviä maa-aukkoja (steam vents & sulphur banks), joista tulee ilmeisesti jonkinlaista rikkikaasua. Hyöry oli todella kuumaa! Joitain aukkoja pääsi tutkailemaan ihan läheltä, mutta osaan alueista oli selkeästi merkitty kävelyreitit. Paikalla oli myös infotauluja siitä, mitä on tapahtunut muutamille turisteille, jotka ovat kielloista huolimatta astuneet merkityn reitin ulkopuolelle: maaperä on pettänyt ja turistit ovat uponneet jalkojaan myöten lähes sadan asteen kuumuuteen.
Hyöryaukot näyttivät kaukaa siltä kuin joku olisi käynyt sytyttämässä pienen maastopalon.
Aukko läheltä. Oli kuuma! Luin jostain, että rikkikaasu voi tuhota elektroniset laitteet, mutta minun kamerani toimii ainakin vielä ihan moitteettomasti.
Kilauea-tulivuori purkautuu kahdesta eri paikasta, Halema'uma'u-nimisestä kraatterista ja Pu'u 'Õ'õ -nimisestä aukosta (en tiedä, miten vent pitäisi tässä kohtaa suomentaa). Tuon ensimmäiseksi mainitun pääsi ihan näkemään, mutta sieltä nyt nousi vain hyöryä. Kävimme katsomassa näkymät sekä pimeällä että valoisalla.
Halema'uma'u kraatteri illalla.
Annoin tulivuorelle muuten pienen uhrilahjan, koska lippikseni lensi tuulen mukana tuonne kraatteriin. Ikävästi lippis jäi ensin heti aidan toiselle puolelle pienen ruohonkorren päälle roikkumaan. Matkaa oli juuri niin paljon, ettei hattuun millään olisi yltänyt ilman, että olisi pitänyt kiivetä aidan toiselle puolelle, joten sanomattakin on selvää, ettemme edes yrittäneet. Hetken kuluttua tuuli oli kuitenkin kuljettanut hatun jo jonnekin näkymättömiin. Toivottavasti sen loppu ei ollut aivan kamalan hirveä.

Tällä hetkellä tulivuori purkautuu kunnolla Pu'u 'Õ'õ -aukosta. Purkaus on alkanut ilmeisesti v. 1983 ja jatkunut koko ajan jollain tasolla. Meidän lomamme aikana joka päivä radiosta tuli tilannetiedotteita laavapurkaukseen liittyen. Laava valui jossain syrjäisessä metsässä, mutta valitettavasti kohti asuinalueita. Evakuointikäskyä ei oltu annettu, mutta uutisista näimme, miten osa asukkaista oli jo alkanut itse evakuoida karjaansa ja omaisuuttaan pois alta varmuuden vuoksi.
Sama kraatteri päivällä vähän kauempaa. Kuva otettu haikkireitiltä, joka kulki alas tuonne laavakentälle. 
Pu'u 'Õ'õ -aukkoa tai valuvaa laavaa ei päässyt näkemään, koska purkaus tosiaan tapahtuu syrjäisillä seuduilla, ja alue on suljettu, jotta ihmiset eivät yritä päästä katsomaan purkausta ja tukkimaan kulkuväyliä. Vain helikopterilla laavaa olisi voinut päästä näkemään. Näitä helikopterilentoja tarjotaan turisteille kovaan hintaan. Kansallispuiston park ranger kutsui lentoja nimellä "lava lottery", ja hänen äänensävystään selvästi ymmärsi, ettei hän kovin arvosta moista turistimeininkiä. Helikopterimatkoja myyvät yritykset eivät takaa, että lennolta loppujen lopuksi näkee mitään, mutta rahoja ei tietenkään palauteta - siksi siis lempinimi lotto. Toisaalta oli surku, ettemme päässeet näkemään tuoretta laavaa, mutta kyllä tuolla kansallispuistossa riitti niin paljon loistavaa luontoäidin kädenjälkeä, ettei se yksi laavan puuttuminen nyt paljoa tuntunut. Emmekä nyt oikeasti olleet odottaneet, että meillä kävisi niin hyvä tuuri, että laava sattuisi purkautumaan siinä silmien edessä.
Laavakentällä.
Kansallispuisto tarjoaa lukuisia haikkireittejä, mutta ne ovat joko todella lyhyitä tai sitten yhdensuuntaisia reittejä, joista edestakainen matka tulisi olemaan yli 20 kilometriä. Me emme halunneet haikata koko päivää ja toisaalta halusimme ehdottomasti reitin, joka tekisi ympyrän. Oikeastaan ainoaksi vaihtoehdoksi jäi noin 5 kilsan pituinen looppi, joka oli kyllä makuumme aivan liian lyhyt. Valitsimme kuitenkin olosuhteiden pakosta sen. Ja sitä kyllä mainostettiin matkaoppaassa yhdeksi Big Islandin parhaimmaksi ja kauneimmaksi haikkireitiksi.
Reitti sademetsässä.
Reitti oli kyllä hieno. Se kulki ensin sademetsässä, josta laskeutui alas laavakentälle ja sitten nousi taas takaisin sademetsään. Itse koen tämän sademetsän olleen enemmän vain metsää, mutta toisaalta käsitykseni sademetsestä taitaa perustua enemmän käsitykseen viidakosta, joka nyt on tietenkin ihan eri asia. Näkymät alas laavakentälle ja kaukaisuudessa olevalle aktiiviselle kraatterille olivat todella hienot! Mikään kovin autenttinen haikki tämä ei kyllä ollut, sillä reitti oli ihan pieni hiekkatie ja laskeutumiseen ja nousuunkin oli kohtalaisen hyvä polku.
Laavakentällä laava näytti paikoitellen lohkenneelta asfaltilta.
Meidän ulkoilun aikana aurinko porotti täysillä, ja alhaalla laavakentällä oli todella kuuma. Ehdimme juuri sopivasti saada haikkimme hoidettua, kun alkoi sade. Näkymät muuttuivat hetkessä sumeiksi.
Onneksi tämä ei jäänyt ainoaksi maisemaksi, jonka näimme.
Ulkoilun jälkeen lähdimme ajamaan puiston lävitse kohti rannikkoa Chain of Craters Road -nimistä tietä pitkin. Nimensä mukaisesti tämän tien varrella on vanhoja kraattereita. Ne ovat sellaisia isoja ja laajoja kuoppia, eivät mitenkään ihmeellisiä. Lisäksi tien varrella on kuivunutta laavaa. Sitä nyt olimme nähneet siellä länsirannikollakin jo ihan tarpeeksi. Täällä laava oli kuitenkin vähän erilaista, sellaista mustempaa. Havaijilla esiintyy kolmea erilaista laavaa, mutta ei nyt mennä niihin. Tykkäsin kyllä paljon erilaisista laavan väreistä ja kuvioista sekä laavan tuntumasta (koska piti totta kai vähän hipelöidä). Olen kyllä ennenkin elämässäni nähnyt kuivunutta laavaa Lanzarotella.
Kauniit laavakuviot.
Kraatteritien varrella on lukuisia pysähdyspaikkoja, lava viewing areas. Valitettavasti oli aika sateista ja sumuista, joten näkymät meille eivät olleet parhaat mahdolliset.
Chain of Craters Road ja ikuisuuksiin jatkuvat laavat.
Lisäksi kraatteritien varrella on lyhyt reitti muinaisten havaijilaisten kalliopiirroksille, jotka kävimme tsekkaamassa.
Suurin osa piirroksista esitti selkeästi ihmisiä, mutta sitten löytyi myös tällainen, jonka nähtyään mies totesi: "Jahas, Targetin logoa on piirrelty jo muinaisajoilla." :D (Pahoittelut suomalaisille lukijoilleni, joilla ei varmasti ole mitään hajua siitä, millainen on Targetin logo, mutta haluan ikuistaa tämän naurun aiheen tänne.)
Ajaminen kraatteritietä pitkin rannikolle maisemapysähdysten kanssa kestää park rangerin mukaan noin tunnin. Me teimme kuitenkin pienen kiertotien, joka myöskin kesti tunnin, joten saimme kulutettua aikaa yhteensä kaksi tuntia. Ehdimme juuri ja juuri meren rantaan ennen kuin tuli pimeä. Ajaminen takaisin ei ollut kovin hauskaa, koska pimeän lisäksi oli todella sumuista ja sateista. Ja minä muuten valitsin juuri tämän hetken ensimmäiseksi kerraksi ajaa meidän vuokra-autoa (koska liikennettä tuolla ei ollut lainkaan)! :)
Kun meri ja kuuma laava kohtaavat...
Chain of Craters Road on joskus jatkunut rannikkoa pitkin, mutta Pu'u 'Õ'õ -aukosta purkautuva laava on vyörynyt tien yli mereen ja katkaissut tien. Laava on tuhonnut tien ilmeisesti noin 16-20 kilometrin pituudelta. Tämä alue on sitä, jonne voi syntyä uutta maata koko ajan, kun meri ja laava kohtaavat. Mutta tällä hetkellä laava siis valuu sinne sisämaahan, ei rannikolle.
Tien loppu niin kuin kuka tahansa pystyy päättelemään.
Mutta koska olemme Amerikassa, jokaisesta itsestäänselvästä asiasta täytyy olla kyltti. 
Toisena päivänä, kun lähdimme ajamaan kohti itärannikon Hiloa, kävimme katsomassa siellä jossain 20 kilsan päässä tämän saman Chain of Craters Road -tien toisen pään eli sen puolen, jossa laavavyörymä päättyy. Tämän paikan nimi on Kalapana Lava Viewing Area, ja se ei ole enää kansallispuiston alueella. Puiston raja menee jossain keskellä laavakenttää. Kalapanan katselupaikka on julkinen, mutta sitä ympäröi asuinalue. Vain yhtä tietä pitkin saa kävellä, sillä tien molemmilla puolilla oleva laavakenttä on yksityisaluetta. Tien päädystä, sieltä mistä laavavyörymä alkaa, ei myöskään saa enää jatkaa matkaa. En tiedä miksi. Ehkä turvallisuussyistä.
Yksityisalueet laavakentillä.
Tuolla laavakenttien keskellä on taloja ja tönöjä. Osa niistä on selvästi rakennettu jälkikäteen laavan päälle, mutta kuulemma osa on oikeasti vanhoja taloja, jotka ovat olleet siellä ennen kuin laava vyöryi alueelle. Kaikki talot eivät olet tuhoutuneet purkauksien takia, tosin en lainkaan tiedä, miten tämä on mahdollista. Kuulemma ei pidä sääliä niitä, jotka ovat menettäneet kotinsa purkauksien takia, vaan niitä, jotka eivät ole menettäneet. Vakuutusyhtiöt nimittäin korvaavat vain tuhoutuneen talon, mutta eivät sitä, jos laava tuhoaa taloon johtavan kulkutien. Toisin sanoen ihmisten kodit saattoivat säilyä ehjinä, niitä vain ympäröi purkauksen jälkeen valtavan suuret kuivuneet laavakentät, ja vakuutusyhtiö totesi, ettei talossa itsessään ole mitään vikaa. Laavan päälle on nyt rakennettu tiet, jotta taloihin pääsee kulkemaan.

Mies katseli karttaa, jossa näkyi purkaukset vuodesta -83 alkaen ja totesi sitten, että ehkä jollain tasolla tällä alueella asuvat saavat syyttää vain itseään. Mies ei ihan ymmärtänyt, miten uusi purkaus voisi tulla kenellekään minään yllätyksenä, koska laavavyörymät ovat jatkuvasti vuosikausia tulleet samaan suuntaan.  :D
Kansallispuistosta löytyy myös Thurstonin laavaluola, jonka pihaan saapui bussilasteittain turisteja. Luola on kaikkea muuta kuin aidon oloinen: valaistu, kunnon kulkuväylällä katettu sekä täynnä turisteja.
Kaiken kaikkiaan Hawai'i Volcanoes National Park oli todella kiva meidän molempien mielestä. Minä kärsin kuitenkin lievästä yltiöpositiivisen ennakko-odotuksen taakasta, sillä olin lukenut tästä kansallispuistosta etukäteen paljon kehuja. Ehkä osittain näiden korkeiden odotusten takia hiukan petyin, vaikka paikasta pidinkin. Ei se puisto nyt ihan niin upea paikka ollut kuin olin antanut itseni ymmärtää.

Hassuinta koko tulivuoressa oli ehkä se, että mitään sellaista nousua tai kipuamista vuorelle ei ollut. Toki jo itse Volcano-kylä sijaitsee korkealla merenpinnan yläpuolella, mikä ehkä vähän aiheutti epäselvyyttä tähän korkeusasiaan. Mutta Kilauea on tosiaan aika laaja tulivuori, ei mikään sellainen pieni ja korkea.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti