maanantai 29. syyskuuta 2014

Viikonloppujen vaikeus ja Mount Diablo

Koin tuossa lauantaina kummallista ahdistusta ja stressiä. Oli sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain, mutta ei kuitenkaan huvittanut tehdä yhtään mitään. Niin kuin minut tuntevat tietävät (ja niin kuin joku aikaisempia postauksiani lukenut saattaa muistaa), en ole aina kauhean aktiivinen kulkija. Tykkään olla rauhassa ja olla tekemättä mitään, eikä sisällä vietetty viikonloppu ole koskaan ollut minulle mikään erityinen ongelma. Tai ei ainakaan ollut ennen tänne muuttoa. Muuton jälkeenhän koin sen kummallisen innon lähteä ulkoilemaan joka viikonloppu. Pohdinkin jo silloin, onko kyseessä vain väliaikainen innostus vai pysyvämpi muutos.
Mount Diablon rinteillä eilen.
Olen tässä nyt välillä huomannut, miten osa minusta haluaisi viikonloppuna vain maata kotona sälekaihtimet kiinni ja olla tekemättä mitään niin kuin ennenkin. Niin kuin kotona. Mutta jos teen näin, koen kauhean ahdistuksen siitä, ettei näin voi olla. Täällä tuntuu koko ajan siltä, että pitäisi olla tekemässä ja näkemässä jotain. Tuntuu siltä kuin kotona makaaminen olisi ajan hukkaa ja typerää. Koska kuka tulee Kaliforniaan makoilemaan? Etenkin jos kyseessä on rajattu aika.

Välillä on jotenkin vaikea muistaa, että täällä pitäisi olla kuin kotonaan. Ja olla ihan niin kuin oikeastikin on, eikä teeskennellä jotain muuta. Mutta ehkäpä ei nyt kannata yrittää tehdä johtopäätöksiä liian nopeasti ja epätarkoin sekä kevyin tiedoin, vain yhden epämääräisen olon perusteella. Palasimmehan juuri lomaltakin, ja lomaltapaluumasennus on oikeasti paha tauti. :D
Mies sentään onnistuu ottamaan iisisti ilman mitään ahdistuksia. Tietenkin hänen täytyykin ottaa iisisti, koska hänen jokainen arkipäivänsä alkaa klo 6.00 työpalaverilla Suomeen ja koska hänen jokainen työpäivänsä myös kestää jonnekin ikuisuuteen. Jos häneltä kysytään, viikonloppuisin - ainakin toisena päivänä- voisi vain levätä. Periaatteessa ja oikeasti ei siis pitäisi olla mitään ongelmaa - loistava tilannehan se on, jos molemmat haluavat vähän lepäillä. Käytännössä kuitenkin elämästä saa ihan niin hemmetin hankalaa kuin vain haluaa, kun stressaa ja ahdistuu vähäpätöisistäkin asioista. Ja jos nyt totta puhutaan, onhan se välillä vähän hankalaa, kun toinen ei tee arkisin töitä ja toinen taas raataa töissä puolet vuorokaudesta.
Me emme nyt kuitenkaan ihan koko viikonloppua levänneet, vaikka lauantai menikin aika löysissä meiningeissä. Lähdimme sunnuntaina tunnin ajomatkan päässä olevaan Mount Diablo State Parkkiin, josta kuvat ovat. Loppujen lopuksi olimme molemmat tosi tyytyväisiä siitä, että lähdimme.

Täällä on nyt viime aikoina vaikuttanut välillä aika syksyiseltä, ja eilen sunnuntaina todellakin oli ihanan syksyinen ilma, ainakin ylhäällä vuoristossa. Ei kuumuuta, ei kuivaa ja huonoa hengitysilmaa eikä loputonta hikoilua. Vettäkään ei tarvinnut litkiä jokaisen 10 metrin jälkeen. Välillä oli oikeasti jopa vähän kylmä, vaikka auton mittari näyttikin 20 astetta vielä korkeuksissakin.
Vuosi sitten, syyskuussa 2013, Mount Diablolla riehui maastopalo, jonka tuhot olivat selkeästi havaittavissa.
Pysäköimme auton 2900 jalan eli noin 880 metrin korkeuteen. Teimme reilun 11 kilometrin lenkin, joka kiersi Mount Diablon huipun. En ole varma, kuinka korkealla kävimme, mutta yhdellä korkeimmista paikoista oli kyltti: 3480 jalkaa eli 1060 metriä. Meidän valitseman ulkoilureitin ohjeistuksessa mainittiin, että nousua on noin 500 metriä eli kyllä yli kilsan korkeudessa käytiin.

Mt. Diablon huippu on noin 1178 metrin korkeudessa. Me emme kivunneet ylös saakka. Tarkoitus oli, että ajamme huipulle autolla (koska sinne menee ihan kunnon tie) ulkoilun jälkeen, mutta emme sitten jaksaneetkaan. Sitä paitsi näkymät olivat ihan hyvät jo tuolta kilometrin korkeudesta. Ja onpahan syy palata tuohon puistoon vielä.
Söpö pieni tarantella! Not! Urostarantellat ovat yleinen näky Mount Diablolla elokuun puolesta välistä lokakuulle. Me näimme tämän ihan läheltä ja sitten autosta yhden toisen, joka yritti ylittää autotietä. Emme ajaneet yli. :)
Tuolta Mt. Diablolta on muuten vesi jo ilmeisesti loppunut kesken. Kaikki state parkin vessat ja vesipisteet oli suljettu, ja paikalla oli kyltit, joiden mukaan vuoristo kärsii niin pahasta kuivuudesta, ettei vettä vain nyt voi olla tarjolla. Meillä oli onneksi monta vesipulloa mukana, joten emme kuolleet janoon. Vessatkin paikalta toki löytyivät, ne vain eivät olleet vesivessoja.
Näimme myös pesukarhuja. Säikähdin aikalailla, kun näitä yhtäkkiä vilisti ainakin seitsemän ohi.
Taivas näytti paikkapaikoin niin synkältä, että ihmettelimme, miksei ala sataa. Täällä on niin hämmentävää, kun taivas voi olla todella synkkä, mutta silti ei vain sada. Mutta sitten, kun aloitimme kotimatkan ja ajoimme alas vuoristotietä pitkin, satoi vähän. Todella vähän. Täällä kotona laaksossa ei ilmeisesti satanut. Ja loppuviikosta on taas luvassa jotain 30 asteen lämpöä...

2 kommenttia:

  1. Näyttää niin kivalta nuo maisemat kuvissa kun näkyy muutakin kuin pelkkää tasaisuutta. Täällä suunnalla välillä onkin niin tylsiä maisemat just tasaisuuden takia. Malta vain välillä ottaa ihan rennostikin ja ihan hyvillä mielin. Tuntuu kanssa, että se "must see-lista" ainakin mulla taitaa olla loputon ja koko ajan tulee vain lisää kaikkea niin ei malttaisi kotona lötkötellä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, nää kukkulat on kyllä kivoja, joskin kyllä niihinkin vähän turtuu, kun ne näyttää joka suunnasta aina samanlaisilta - ja ovatkin vielä joka suunnassa.

      To do -lista on kyllä loputon. Jos jonkin saakin viivattua yli, tulee vain uutta tilalle. Tosin mä en konkreettista listaa edes pidä, paitsi ehkä ajatuksissani. :)

      Poista