keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Päivä Grand Canyonilla

Kuten viimeksi jo mainitsin, auringonlaskujen lisäksi me katsoimme Grand Canyonilla auringonnousun. Aurinko nousi tuolloin edellisviikonloppuna hiukan ennen seitsemää, mutta jouduimme silti heräämään todella aikaisin, sillä parhaalle katselupaikalle oli matkaa 45 kilometriä ja koska paikalla kannattaa olla hyvissä ajoin ennen kuin aurinko alkaa nousta (noin 30-40 minuuttia ennen), jotta kanjonin valaistumisesta saa kaiken irti.

Vaikka päivälämpötilat Grand Canyonilla nousivat edellisviikonloppuna noin 20 asteeseen, öisin meni pakkasen puolelle, juuri ja juuri. Olimme etukäteen olleet vähän huolissamme tien mahdollisesta liukkaudesta. Kävimme saapumispäivänämme kanjonin Visitor Centerissä kysäisemässä, ovatko tiet aamuisin liukkaita. Saimme vastauksen, jonka ehkä olisi itsekin voinut päätellä, jos olisi aivosolujaan vaivannut: ei ole liukasta pakkasesta huolimatta, koska ilmassa ei ole kosteutta. Sen sijaan meitä varoitettiin, että ennen auringonnousua hirviä on liikkeellä paljon.

Oli ehkä hyvä, että meitä varoitettiin. Muutoin olisimme saattaneet saada pienen sätkyn siinä vaiheessa, kun olimme aamulla pimeässä juuri päässeet kansallispuiston tielle ja kun yhtäkkiä noin 15 metrin päässä automme etupuskurista hirvi tyytyväisenä ylitti tietä. Sen silmät kiiluivat pelottavasti pimeässä etuvalojen hohteessa! Onneksi nopeusrajoitus tuolla tiellä on alhainen, joten mitään riskitilannetta tässä ei ollut. Toisen hirven bongasimme vielä perille päästyämme ruokailemasta parkkiksen vierestä.

Menimme katsomaan auringonnousun kansallispuiston South Rimin itäportin läheisyydessä olevalta Desert View -nimiseltä paikalta. Grand Canyonin reunalla kulkee Desert View Drive. Eteläportin luota tuonne itäportille ja Desert View -näköalapaikalle on matkaa reilut 40 kilometriä. Meillä meni hotellilta matkaa tuonne noin 45 minuuttia.
Desert Viewlta näkyi hyvin kanjonin pohjalla luikerteleva Colorado-joki.
Emme olleet ihan ainoita, jotka olivat nousseet aamuyöstä katsomaan auringonnousua, mutta montaa ihmistä paikalla ei ollut. Pistin merkille, että minä olin joukosta ainoa, joka oli pukeutunut sään vaatimalla tavalla: minulla oli pipo, hanskat ja ulkoiluasu sekä sen alla kunnon vaatteet. Yksi mies oli paikalla sortseissa (ja oli noin +1-2 astetta, hetki sitten oli ollut nollassa!). Neljästä paikalla olleesta aasialaisesta kaksi naista oli pukeutunut legginsseihin ja lenkkareihin niin, että nilkat olivat paljaana. Siinä he sitten palelivat ja hyppivät. Kunnon takit sentään löytyi. Hiukan myöhemmin saapui nuoria naisia, joista yksi oli sandaaleissa. Kyllä suomalainen osaa nää jutut, täytyy sanoa.
Joki auringon ensimmäisissä säteissä.
Auringonnousu oli hieno ja ehdottomasti enemmän katsomisen arvoinen kuin auringonlasku. Samat ilmiöthän siinä on kuin laskussakin luonnollisesti, vain päinvastaisessa järjestyksessä, mutta silti maisemassa oli jotain hehkeämpää kuin auringon laskiessa. Oli aikaisin nousemisen ja kylmässä värjöttelyn arvoista! Minun mielestäni. Miehen mielestä ei. Hänen puolestaan sekä nousut että laskut voi vain jättää tuolla katsomatta. ;)
Siinä auringon luodessa ensimmäisiä valoja kanjoniin minullekin alkoi pienessä päässäni valjeta, että onhan tämä kanjoni sittenkin aika valtaisa. Ehkä olin vain edellisenä iltana ollut liian väsynyt ajattelemaan järkevästi. Tai sitten tajusin suuruuden tässä kohtaa siksi, että tuolta Desert Viewlta näkyy, miten kanjoni lähtee jatkumaan pitkälle eteenpäin. Edellisillan Mather Pointilta näkyi vain vastakkainen kanjonin reuna eli North Rim, ei ollenkaan kanjonin pituussuuntaa.
Sinne se kanjoni menee...
Desert Viewlla sijaitsee tällainen katselutorni, joka ei kyllä ollut auki näin aikaisin aamulla.
Kun aurinko oli jo kunnolla noussut ja valaissut kanjonia pitkälle, lähdimme tutkimaan näköalapaikkoja. Itäisen ja eteläisen portin välissä Desert View Drivella on useita näköalapisteitä. Kun ajoimme aamulla tietä pitkin, oli tietenkin pimeää, emmekä nähneet ympäristöstä mitään. Mutta sitten kun lähdimme näköalapaikoille, tajusimme, että tieltä avautuu aina välillä näkymä kanjoniin. Jos muuten välillä näkyviä kanjonimaisemia ei oteta huomioon, Desert View Drivella oli vähän suomimaisia metsikkömaisemia:
Me emme olleet lukeneet kanjonista mitään infotietoa etukäteen ja aavistelimme kanjonin olevan jotain 50 kilometriä pitkä. Hahahaha, vielä mitä! Tarkistin pituuden itse asiassa vasta eilen. Ihmetyksemme oli suuri: Wikipedian mukaan Grand Canyonilla on pituutta 446 kilometriä! En tiedä, onko kanjoni koko tuon satojen kilsojen matkan tuollainen samanlainen, mutta noin Wikipedia kuitenkin ilmoittaa. Todellakin valtaisa siis!
Kävimme lävitse kaikki näköalapisteet itäisen ja eteläisen portin välillä. Lisäksi ajoimme eteläisen portin ja Visitor Centerin luota vielä vähän länteen päin viimeiselle näköalapaikalle, johon pääsi omalla autolla. Näköalapisteitä tulee monta lisää länteen päin lähdettäessä, mutta niihin pääsee vain kansallispuiston bussien kanssa.
Kanjonin reunalla. Suurimmassa osassa näköalapaikoista oli pieni kaiteellinen katselupaikka, mutta jokaisesta pääsi myös tällaiseen vähän riskialttiimpaan paikkaan. Itse asiassa olin hämmästynyt siitä, miten vähän aitoja tai kaiteita tuolla oli. Ei parane kompastua...
Kun näköalapisteet oli tsekattu, kävimme yhdessä kansallispuiston lodgen ravintolassa syömässä aamupalaa. Hitain palvelu ikinä! Tarjoilija kävi kolmesti pyytämässä anteeksi, ja kolmannella kerralla ilmoitti, että "omelette lady is very busy". Ilmeisesti munakkaan paistaminen on niin vaativa tehtävä, että suuressa aamupalaravintolassa vain yksi kokki osaa tehdä sen.

Kun vatsa oli täynnä munakasta (josta munakasleidi oli ilmeisesti kaikesssa kiireessään unohtanut suolan kokonaan), lähdimme haikkaamaan. Valitsimme South Kaibab Trail -nimisen reitin, joka on vaelluspolku kanjonin pohjalle saakka. Trailin alkupäähän pitää mennä bussin kanssa, mutta matka vei ehkä 10 minuuttia, jos sitäkään.
Grand Canyonilla on syvyyttä reilun mailin verran eli noin 1,7 kilometriä. Kanjonin pohjalle vaeltamista ei suositella kaikille. Kenellekään ei suositella pohjalle ja sieltä takaisin ylös tulemista saman päivän aikana. Amerikkalaisille tuttuun tyyliin South Kaibab Trailin alkupää on varusteltu monin varoituskyltein:
Täytyy sanoa, että kerrankin kyltit ovat varmaan ihan aiheesta. Alaspäin kävely antaa lenkistä todella petollisen kuvan, sillä polku on hyvin helppokulkuinen. Rankkuus tulee esiin kuitenkin sitten, kun käännytään takaisin ylöspäin. Kaiken lisäksi etenkin kesäkuukausina kanjonilla on aavikkomaisen kuuma (40 astetta ja ylikin) jo siellä ylhäälläkin ja mitä syvemmälle kanjonin menee, sitä kuumemmaksi ilma muuttuu. Vaeltamaan lähtijöitä joudutaan vuosittain pelastamaan, kun he eivät kykenekään kiipeämään takaisin ylös.
Alas meneminen on vapaaehtoista, ylös tuleminen pakollista.
Meille sattui loistava haikkaussää. Lämpöä oli noin 18 astetta. Minulla oli pitkähihainen paita päällä ja jopa palelin hetken aikaa kanjonin tuulessa, mutta jo jonkin matkaa alaspäin menemisen jälkeen auringon porotus alkoi kuumottaa aika pahasti. Lopulta pitkähihainen piti ottaa pois. Kanjonissa todellakin oli huomattavasti lämpimämpi kuin ylhäällä myös näin viileässä syyssäässä.
Polku oli alussa tällaista.
Ja välillä tällaista.
South Kaibab Trailin varrella on muutama näköalapiste. Niistä ensimmäisellä on hauska nimi:
En ollut ihan ainoa paikallaolija, jossa tuo nimi herätti huvittuneisuutta...

Tähän ensimmäiselle näköalapisteelle on matkaa noin 1,5 kilometriä. Laskeutumista oli ihan kivasti, mutta en tiedä tarkkoja lukuja enkä jaksa niitä nyt kaivaa. Ooh Aah Pointille oli tunkua, ja polulla vaelsi paljon ihmisiä. Porukka kuitenkin hälveni huomattavasti, kun jatkoimme matkaa alaspäin seuraavalle näköalapisteelle. Suurin osa kävi siis kääntymässä vain tuolla ensimmäisellä pisteellä.
Siellä ihmisiä vaeltaa. Ja siellä mekin pian tarvottiin.
Toinen näköalapiste.
Toiselle näköalapaikalle on noin kilometrin matka tuosta ensimmäisestä pisteestä. Yhteensä matkaa ylhäältä kanjonin reunalta toiselle näköalapisteelle on 2,4 kilometriä. Meiltä meni tämän koko matkan laskeutumiseen aikaa tunti (puoli tuntia ekalle pisteelle ja puoli tuntia toiselle). Sinä aikana paitsi käveltiin, otettiin myös lukuisia valokuvia ja pysähdeltiin pällistelemään maisemia.
Matkan varrella kasvoi mm. minikaktuksia.
Vastaan tuli myös muuleja. Muulit ovat yleinen näky kanjonissa, sillä niiden avulla kuljetaan tavaroita ja myös ihmisiä kanjonin pohjalle.
Grand Canyon on kyllä väritykseltään upea, vaikka se onkin todellisuudessa hailakamman punainen kuin olin kuvitellut. Kanjonissa on muutamia eri värisiä kerroksia. Meidän 2,4 kilometrin laskeutumisen aikana seinämien väri muuttui. En nyt anna syvällisempää analyysia kivien väreistä, mutta hienon näköistä oli. Myös polun hiekan väri vaihtui kellertävästä punaiseksi. Kanjonin pohjalla on muuten vihreää väritystä, joka näkyi hienosti toiselle näköalapaikalle:
Vihreää kanjonia. 
Minä olisin halunnut kävellä vielä syvemmälle tuolta toiselta näköalapaikalta, mutta järki vei voiton, eikä se ylös kipuaminen rehellisesti sanottuna ihan hirveästi innostanut. Emme myöskään olleet ihan varmoja, miten pitkään takaisin ylös pääseminen vie. Mies ilmoitti fiksusti, ettemme missään nimessä lähde enää alemmas.
Onko pakko kiivetä takaisin ylös?
Kansallipuiston ohjeet ilmoittavat, että ylös tulemiseen pitää varata tuplasti enemmän aikaa kuin alas menemiseen. Meidän kohdalla tämä ei pitänyt missään määrin paikkaansa, sillä me kävelimme takaisin ylös nopeammin kuin olimme tulleet alas: 50 minuutissa. Valokuvaus ja pällistely alas mentäessä vaativat näköjään ylimääräiset 10 minuuttia aikaa. Myönnän kuitenkin, että tähän ylös menon nopeuteen oli taatusti syynä hyvä syksyinen sää eikä mikään muu. Uskon kansallispuiston ohjeen koskevan kesäkauden kuumimpia kuukausia, jolloin ylös pääseminen varmasti vaatii voimia ja ponnistuksia. En käsitä, miten kukaan pystyy ottamaan askeltakaan tuolla jossain 40 asteen lämmössä...
Toisen näköalapaikan vessassa oli tällainen. Minä ihmettelin hetkenkin, että jaa - siis miltä näiden ongelmiin joutuneiden pitäisi näyttää, urheilullisilta Ken-nukeilta vai? Mutta joo, taitaa se olla niin, että ne ovat juuri niitä nuoria, urheilullisia ja hyväkuntoisia, jotka yliarvioivat kykyjään... ja jotka Grand Canyon pääsee sitten yllättämään.
Ylös päästyämme minua kyllä harmitti, ettemme olleet kävelleet vielä syvemmälle, koska ylös tuleminen ei vienyt paljon aikaa. Olisimme hyvin ehtineet. Mutta koska meille siis jäi parisen tuntia aikaa ennen auringonlaskua, lähdimme vielä bussilla tutkimaan muutamaa sellaista länsipuolen näköalapaikkaa, joihon omalla autolla ei päässyt. Kanjoni on länsisuunnassa samannäköinen kuin itäsuunnassakin. Kaikkein läntisimmille paikoille emme menneet, koska bussimatka niihin olisi vienyt yli puoli tuntia aikaa. Mutta ehkäpä se kanjoni siellä on ihan samannäköinen kuin muiltakin pisteiltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti