Väsynyt maanantai

Maanantaisin pitäisi ehkä olla täynnä tarmoa uutta viikkoa varten, mutta minua väsyttää aivan kamalan paljon. Yritin levätä viikonlopun aikana, sillä mieheni lähti lauantaina aamulla työmatkalle ja minulla oli siis hyviä hetkiä vain olla ja loikoilla. Mitä nyt uhrasin viikon ainoan täysinäisen lepopäiväni (sunnuntain) siihen, että kävin sijaistamassa aamulla yhden bodyattack-tunnin. Eräs osallistuja alkoi itkeä kesken tunnin, onneksi tosin positiivisista syistä, ei negatiivisista, mutta kiva katkos tuli tuntiin, kun oli pakko juosta salista itkien lähteneen perään ja mennä varmistamaan, mitä oli tapahtunut. Täällä kyllä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista. Aiemmin eräällä toisella salilla kaksi osallistujaa alkoi tapella kesken tuntini siitä, missä on kenenkin paikka. Olen käynyt ryhmäliikuntatunneilla Turussa asuessani melkein 10 vuotta eikä siellä koskaan tapahtunut mitään...

Meidän sisäpiha. Ihanan syksyistä. Tänään oli hävyttömän kylmä tuuli, mutta todella kaunis syksyinen päivä. Tosin minä olen tietenkin sisällä. Ulkona on noin 15 astetta ja sisällä törkeän kylmä, joten makaan lämmityslaite täysillä viltin alla sohvalla.

Aamutuntejani lukuunottamatta olen vain maannut koko viikonlopun. Minun piti kyllä opetella vanhoja bodyattackin ohjelmia sunnuntaina ohjaukseni jälkeen, mutten jaksanut. Sen sijaan opettelin kyllä kaksi uutta cxworxin kappaletta, koska niitä pystyn opettelemaan hyvin kotona kokolattiamatolla maaten.

Näiden epämääräisten liikuntahetkien lisäksi olen syönyt roskaruokaa viikonlopun aikana enemmän kuin olisi hyväksi: lauantaina thai-ruokaa ja sunnuntaina kävin Chipotlessa, joka on sellainen meksikolaisruokaa tarjoava pikaruokaketju. Olen aiemmin käynyt Chipotlessa vain kerran, ja suhtaudun moisiin roskaruokapaikkoihin kohtalaisella varauksella. Kutsun miestäni joskus Chipotle-mieheksi, koska hän tuntuu käyvän valitettavan usein lounaalla Chipotlessa. Alan kuitenkin nyt itsekin lämmetä kyseiselle paikalle. Ehkä liiankin paljon, koska sitä piti saada tänään maanantaina lisää. Kun elää kokonaisen viikonlopun huonolla ruokavaliolla ja maanantaina aamulla ohjaa klo 11 mennessä 2,5 tuntia liikuntaa, kroppa näköjään haluaa vain lisää. Olen varma, että Amerikka tulee lopulta vain tuhoamaan elämäni, sillä ei olisi tullut koskaan Turussa mieleenkään käydä vaikkapa Hesellä hakemassa ruokaa keskellä päivää. En tosiaan ole ollut mikään roskaruoan ystävä, vaikken muutoin olekaan mikään vain terveysruokien syöjä.

Minun piti oikeasti tänään harjoitella niitä attackin ohjelmia, mutta kello on nyt neljä ja mahani on aivan liian täynnä edes liikunnan ajattelemiseen, sillä Chipotle-annoksen lisäksi vedin pussillisen Whole Foodsin suklaakookospalloja ja viikunapatukoita. Olin tuossa oikeastaan kokonaisen viikon syömättä herkkuja ja nyt se näköjään kostautuu. Voi siis olla, että jatkan päivääni tässä sohvalla.

Chipotlen rice bowl (josta söisi varmaan ainakin kaksi aikuista) ja Frendit - mitä muuta voisi tarvita maanantaihinsa?

Oli minulla oikeasti jotain ihan älykästäkin kerrottavaa. Kävin viikonlopun aikana kahdella eri Ymca:n kuntosalilla osallistumassa ohjaajien kokoontumiseen, ja jälleen kerran sain todeta, miten elämä vain on yksinkertaisimmillaankin niin erilaista täällä kuin Suomessa. Ekassa palaverissa oli tarjolla nyyttärimeiningillä ruokaa. Eräs ohjaaja oli tehnyt suklaapaloja. Hän kiersi ympäriinsä kyselemässä, olivatko kaikki maistaneet niitä. "Did you try the brownies? I made them. Aren't they amazing?" Kuulin ainakin neljä kertaa, kun hän kehui omia leipomuksiaan kehuvin adjektiivein. Ja olivathan ne hyviä, kehunsa todellakin ansainneet. Huvitti vain, kun mietin, miten Suomessa suhtauduttaisiin siihen, jos joku hehkuttaisi taukoamatta sitä, miten hyviä suklaapaloja on leiponut. Ja sitten alkoi vähän naurattaa, kun mietin, miten kuvio oikeasti Suomessa menisi: "No nää nyt on vaan tälläsiä, vähän epäonnistuikin, ei nää oo kovin hyviä." :D

Toisessa palaverissa keskusteltiin siitä, miten on tärkeää, että uudet salin jäsenet saadaan otetuksi vastaan. Pomot kehottivat, että ohjaajien kannattaa paitsi itse käydä esittäytymässä uusille tunneille tulijoille, myös pyytää vanhoja "kanttis"-osallistujia käymään esittäytymässä, jos näkevät, että tunnille tulee joku uusi kasvo. Ja jälleen kerran olin pakotettu miettimään kotimaatani Suomea, jossa kävin vuosia samoilla tunneilla samojen ihmisten kanssa aina samaan aikaan, eikä kukaan tuntematon koskaan puhunut toiselle tuntemattomalle mitään eikä tervehtinyt toisiaan, eikä missään määrin yrittänyt tehdä tuntemattomasta itselleen tuttua. En todellakaan tiennyt heidän nimiään tai sitä, mite he tekevät, eikä minua kiinnostanutkaan. En tiedä, kiinnostaako täälläkään ketään oikeasti vai onko kyseessä enemmän vain sellainen kohtelias tapa ja teeskentely, mutta ehkä pikkuhiljaa alan lämmetä täkäläiselle toiminnalle (vaikka olen älyttömän huono nimissä enkä koskaan muista kenenkään nimeä, vaikka kirjoitan niitä jopa ylös!). Varsinkin Ymca:n saleilla yhteisöllisyys kukoistaa. Yleensä en ehdi tuntieni alussa edes kysyä, onko joku ekaa kertaa tunnilla, ennen kuin joku vanha osallistuja on jo ehtinyt bongata uuden, auttaa tätä esimerkiksi pumppikamojen hakemisessa ja huutanut jostain salin kauimmasta nurkasta minulle "Hanna! Hanna! Come here! We have a new person here today!"